AS­KO­LA Ta­san 40 vuot­ta sit­ten 23-vuo­ti­as vas­ta­val­mis­tu­nut tam­pe­re­lais­nai­nen saa­pui As­ko­laan muut­to­laa­ti­kot mu­ka­naan. 

Hän oli saa­nut opet­ta­ja­tut­ta­val­taan vin­kin avoi­mes­ta vi­ran­si­jai­suu­des­ta.

– Sii­tä al­koi 40-vuo­ti­nen tai­pa­lee­ni As­ko­las­sa, di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä Tai­na La­pin­nie­mi ker­too.

– Jo­ten­kin tämä pit­kä ura­ni hä­vet­tää, mut­ta ker­too se var­mas­ti myös si­tou­tu­mi­ses­ta ja sii­tä, et­tä työ on ol­lut ri­kas­ta ja mo­ni­puo­lis­ta, hän li­sää nau­ra­en.

La­pin­nie­mi on As­ko­lan ai­noa di­a­ko­ni­työn­te­ki­jä. Hä­nen työ­hön­sä on 40 vuo­den ajan kuu­lu­nut vai­keis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ole­vien as­ko­la­lais­ten aut­ta­mi­nen ja tu­ke­mi­nen.

Alus­sa työ pai­not­tui ikään­ty­vien sie­lun­hoi­toon ja aut­ta­mi­seen.

– Tuli näh­tyä koko kylä Hel­ka­man kyy­dis­tä, mi­nul­la ei ol­lut edes au­toa! Olin var­maan hy­väs­sä kun­nos­sa, La­pin­nie­mi tuu­maa.

– Mie­tin, mis­sä kaik­ki ih­mi­set ovat! Tam­pe­reel­la olin har­joit­te­lus­sa ja­ka­nut ruo­ka­kas­se­ja an­ka­ris­ta olo­suh­teis­ta saa­pu­neil­le ih­mi­sil­le. As­ko­las­sa oli vain vil­ja­via pel­to­ja ja maa­lais­ta­lo­ja.

Pe­reh­dy­tys­tä työ­hön ei ol­lut, kaik­ki piti op­pia kan­ta­pään kaut­ta.

– Put­kah­din vain pai­kal­le. Jär­jes­tin van­hus­ten­lei­rin­kin, ja jäl­ki­kä­teen mie­tin, mah­toi­ko sii­tä ol­la mi­hin­kään, La­pin­nie­mi ker­too.  

La­man ai­kaan di­a­ko­ni­työn­te­ki­jän työn­ku­va muut­tui.

– Ku­vaan tu­li­vat per­heet ja työt­tö­mäk­si jää­neet yrit­tä­jät – ei­kä se työ ole päät­ty­nyt, La­pin­nie­mi pai­not­taa.  

Ruo­ka-avun ja­ka­mi­sen li­säk­si kai­vat­tiin en­tis­tä enem­män di­a­ko­nin ol­ka­pää­tä ja kuun­te­le­via kor­via.

Vuo­sien mit­taan La­pin­nie­mi on kou­lut­tau­tu­nut vas­ta­tak­seen pa­rem­min asi­ak­kai­den tar­pei­siin. Ny­ky­ään hän on sekä di­a­ko­ni et­tä psy­ko­te­ra­peut­ti.

La­pin­nie­men mu­kaan di­a­ko­ni­työn­te­ki­jän työ on mo­ni­puo­lis­ta. Jo­kai­nen päi­vä on eri­lai­nen.

– Sii­nä on tä­män työn imu, ja 40 vuo­den ura­ni mo­ti­vaat­to­ri, La­pin­nie­mi hy­myi­lee. 

Työn kes­ki­ös­sä on edel­leen sie­lun­hoi­to ja ih­mis­ten tu­ke­mi­nen sekä aut­ta­mi­nen, mut­ta rin­nal­le on tul­lut yhä enem­män myös eri­lais­ten ta­pah­tu­mien jär­jes­tä­mis­tä – ja osal­lis­ta­mis­ta.  

– Seu­ra­kun­ta­lai­nen ei ole ai­na vain se koh­de, vaan myös yh­teis­työ­kump­pa­ni, toi­mi­ja. Se li­sää mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä elä­mäs­sä, et­tä saa ol­la osa jo­tain vaik­ka vain ker­ta­luon­toi­ses­ti­kin, La­pin­nie­mi sa­noo.

Hän las­kee­kin di­a­ko­ni­vuo­sien­sa suu­rim­mik­si saa­vu­tuk­sik­si sen, et­tä on aut­ta­nut ih­mi­siä työl­lis­ty­mään.

– Ha­lu­an aut­taa ih­mi­siä kul­ke­maan sin­ne, mikä tun­tuu jos­kus vie­raal­ta­kin ja mikä on omaa epä­mu­ka­vuu­sa­lu­et­ta. Siel­tä nii­tä hel­miä ja mah­dol­li­suuk­sia löy­tyy. Ei pidä jää­dä ju­miin. Tämä pä­tee mi­nuun­kin, hän ker­too.

40 vuo­den ai­ka­na di­a­ko­ni­työ on muut­tu­nut myös so­si­aa­li­sem­mak­si, kun tii­mi­työ ja eri alo­jen vä­li­nen yh­teis­työ on li­sään­ty­nyt.

– Ryh­mä­toi­min­taa ja tii­mi­työ­tä kun­ni­oi­te­taan ja sii­hen kan­nus­te­taan. Tii­mi­työ so­pii mi­nul­le. Olen As­ko­lan ai­noa di­a­ko­ni­työn­te­ki­jä, mikä on hi­ton yk­si­näis­tä vä­lil­lä, La­pin­nie­mi ir­vis­tää.  

Diakonityöntekijä kohtaa erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä.

Merja Forsman

Di­a­ko­ni nä­kee työs­sään elä­män ilo­ja, mut­ta myös sen pi­me­än puo­len ja kär­si­myk­sen.

– Olem­me usein se vii­mei­nen ol­jen­kor­si, jon­ka puo­leen kään­ny­tään. Mo­net sa­no­vat: ”Otin si­nuun yh­teyt­tä, kun en tien­nyt, ke­neen muu­hun ot­tai­sin yh­teyt­tä”, La­pin­nie­mi ker­too.

Elä­män kur­jan puo­len nä­ke­mi­nen on ajoit­tain ras­kas­ta, myös ko­ke­neel­le di­a­ko­nil­le. Eri­tyi­sen ras­kai­ta ovat äkil­li­set ja yl­lät­tä­vät ti­lan­teet.

– Sel­lai­set, jois­sa jou­tuu yti­meen. Kun kun­nan alu­eel­la ta­pah­tuu jo­tain täl­lais­ta odot­ta­ma­ton­ta, joka kos­ket­taa laa­ja-alai­ses­ti asuk­kai­ta, se kos­ket­taa mei­tä krii­si­työn­te­ki­jöi­tä­kin, La­pin­nie­mi sa­noo.

Di­a­ko­nin työs­sä pi­tää myös hy­väk­syä omat ra­jat ja jat­ku­va riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne.

– Koh­dat­ta­via ih­mi­siä ja työ­sar­jaa oli­si vaik­ka kuin­ka pal­jon. On vain teh­tä­vä yk­si asia ker­ral­lan­sa, La­pin­nie­mi sa­noo.

Hän ker­too op­pi­neen­sa vuo­sien mit­taan kä­sit­te­le­mään työn kaut­ta tu­le­vaa ”tun­ne­mas­saa” ren­tou­tu­mal­la luon­nos­sa, käy­mäl­lä koi­ran kans­sa ul­ko­na ja ole­mal­la rau­has­sa it­sek­seen.

Vai­keim­mat ti­lan­teet La­pin­nie­mi käy läpi luo­tet­ta­van työ­ka­ve­rin kans­sa, ja vii­me kä­des­sä hän kään­tyy työ­noh­jauk­sen puo­leen.

– Olen huo­man­nut, et­tä vä­sy­mys tu­lee hii­pien, La­pin­nie­mi sa­noo ja kat­soo sy­väl­le sil­miin. – Kun ai­koi­naan vein las­ta­ni kor­vien jäl­ki­tar­kas­tuk­seen, ja aloin­kin it­se it­keä tu­tul­le lää­kä­ril­le. Sil­loin huo­maa, et­tei ole­kaan kä­si­tel­lyt rank­ko­ja asi­oi­ta lop­puun saak­ka.

Toi­saal­ta juu­ri se, et­tä saa ol­la tois­ten apu­na sil­loin, kun he eni­ten apua tar­vit­se­vat, on yk­si työn par­hais­ta puo­lis­ta.  

– Kun kuu­lee ni­men­sä mai­nit­ta­van tuol­la ky­lil­lä, et­tä ”hei Tai­na”, tu­lee sel­lai­nen läm­min olo. Koh­taa­mi­nen on jää­nyt mie­leen ja jäl­leen­nä­ke­mi­nen on po­si­tii­vi­nen jut­tu. Ne ovat nii­tä hy­viä puo­lia työs­sä, La­pin­nie­mi ker­too.

Mitä tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan?

– Saa näh­dä! En osaa vain na­pu­tel­la sor­mi­a­ni pöy­dän pin­taan. Ai­na pi­tää ol­la jo­kin haas­te. Har­ras­tus ja jo­kin muu, joka pi­tää pään kon­dik­ses­sa, La­pin­nie­mi sa­noo.

– Olen päät­tä­nyt al­kaa yk­si­tyi­se­lä­mäs­sä­ni so­si­aa­li­sem­mak­si, hän jat­kaa nau­ra­en. – Ajat­te­lin osal­lis­tua Nais­ten il­taan, ja olem­me jo käy­neet mie­he­ni kans­sa kuun­te­le­mas­sa pai­kal­li­sel­la SEO:lla tru­ba­duu­ria.

Tu­le­vai­suu­des­sa hän­tä mie­ti­tyt­tää se, mi­ten ne as­ko­la­lai­set, joil­la on jo nyt vai­ke­aa, pär­jää­vät.

– Seu­raan hie­man huo­les­tu­nee­na hal­li­tuk­sen muo­dos­tu­mis­ta. Mil­lai­siin su­pi­tus­toi­men­pi­tei­siin ryh­dy­tään? Pel­kään, et­tä niil­tä, joil­la on jo nyt vai­ke­aa, vie­dään li­sää pois. Ti­lan­ne on jän­nit­tä­vä, ja kun ti­lan­ne on jän­nit­tä­vä, se nä­kyy myös täs­sä työs­sä, hän ker­too.

La­pin­nie­meä huo­let­taa myös Kir­kon ul­ko­maa­na­vun ja työ­pe­räi­sen maa­han­muu­ton tu­le­vai­suus sekä pal­ve­lu­jen pai­kal­li­nen saa­ta­vuus.

– Toi­von, et­tä kun­nas­sa säi­lyi­si­vät lä­hi­pal­ve­lut: lää­kä­ri, kir­jas­to, pank­ki ja kaik­ki se, mikä liit­tyy ih­mi­sen ar­keen. Tääl­tä ei ole ko­vin hy­vät lii­ken­neyh­tey­det­kään, hän sa­noo.  

Mitä iki­nä tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan, hän ha­lu­aa muis­tut­taa, et­tä seu­ra­kun­nan puo­leen voi ai­na kään­tyä.

– Me olem­me ta­voi­tet­ta­vis­sa ja ta­vat­ta­vis­sa. Olem­me kou­lu­tet­tu­ja ih­mi­siä, joil­la on laa­ja-alai­nen ym­mär­rys elä­mäs­tä ja tie­toa eri pal­ve­luis­ta ja so­si­aa­li­tur­vas­ta sekä hy­vät yh­tey­det mui­hin toi­mi­joi­hin. Mei­hin saa ol­la roh­ke­as­ti yh­tey­des­sä, hän sa­noo. 

» As­ko­lan seu­ra­kun­nas­sa vie­te­tään juh­la­mes­sua sun­nun­tai­na 21.5.2023 klo 10.00. Juh­la­mes­sus­sa huo­mi­oi­daan Kaa­tu­nei­den muis­to­päi­vä ja juh­lis­te­taan seu­ran­nan di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä Tai­na La­pin­nie­men 40-vuo­tis­ta tai­val­ta As­ko­lan seu­ra­kun­nas­sa.