Viikon kysymys
Luetuimmat
Uusimmat
A-
A+
Demokraatin vuoden 2022 viimeisessä numerossa kansanedustaja Marja Mäkinen-Ropponen esitti ajatuksiaan eriarvoisuudesta, miten se ilmenee ja miten ihmisten hätään järjestöt ja seurakunnat ovat vastanneet. Muun muassa ruokajonojen hän näkee ilmentävän sitä, että yhteiskunnalliset turvaverkot ovat pettäneet. Tämän seurauksena on mainitulle toimijoille siirtynyt vastuuta palveluista, jotka perustuslainkin mukaan kuuluvat julkissektorille.
Ajattelen, että demarit ovat aktiivisesti rakentaneet hyvinvointiyhteiskuntaa ideologiamme mukaiseksi kaiken kattavaksi kokonaisuudeksi. Tässä on pitkälti onnistuttu. Sivutuotteena synnytimme organisaatioita, jotka ”mustasukkaisesti” vartioivat vastuualuettaan ja sen toimintaedellytyksiä. Sellaista ajatus-ta, että erilaisin kombinaatioin olisi mahdollista tehdä yhdessä enemmän, paremmin ja myös kustannustehokkaasti ei keskusteluissa ole näkynyt.
Eri palvelukokonaisuuksien - oli sitten puhe mistä tahansa julkipalvelusta – yhteinen kehityspiirre on ollut poliittisen ohjauksen väheneminen ja virkavastuulla tehtävien päätösten lisääntyminen; ajatellaan, että operatiivinen johto ei kuulu poliitikoille? Kun organisaatio on ”suurissa” toiminnallisissa ongelmissa, niin poliittisen päättäjä – paradoksaalista kyllä - korjaa tilanteen rakentamalla uuden organisaatio. Näissä prosesseissa ei suinkaan korjata, etsitä tai vaadita toimia, jotka muuttaisivat tai kehittäisivät peruspalveluja vaikuttavampaan suuntaan. ”Puututaan niihin, kun organisaatio on valmis”.
Ikävä sanoa, että hyvinvointialueet ovat sotepalvelujen kannalta periaatteessa oikea ratkaisu, mutta toteutus vanha ja väärääkin väärempi. Looginen etenemisjärjestys olisi ollut korjata ensin havaittuja perusongelmia ja rakentaa vasta sitten muuttunutta toimintaa, palvelutapaa tukeva organisaatio. Nyt pääasiassa siirrettiin vanhat palvelutavat ongelmineen uuteen organisaatioon. Kokemuksesta tiedän, että vie vuosia ennen kuin uusi organisaatio alkaa toimia ”yskimättä”. Palvelukehitys ja tiedossa ole-vien ongelmien korjaaminen siis viivästyvät. Ja jos hyvinvointialueiden ”hintalappu” pysyy annettuna, niin palvelujen käyttäjien kannalta mikään ei hetimiten muutu.
Marja kiinnitti huomiota myös siihen, että kirkon ja kolmannen sektorin palvelut eivät ole päätetysti osa hyvinvointipalveluja. Tämä on valitettavan totta kuntien osalta, mutta avoin kysymys hyvinvointialueilla. Kunnat vain harvoin hakeutuvat yhteistyöhön esimerkiksi järjestöjen kanssa tehdä. Itseriittoinen hiekkalaatikkoajattelu ohittaa huiman määrän järjestökentän erityisosaamista, mittavan ammatti-laisresurssin ja ennen kaikkea syvällisen tiedon paikallisista ongelmista ja osaamista niihin vastaamiseen.
Vanha ja sulkeutunut toimintatapa on käsittämätön tilanteessa, jossa kunnan tehtäväkokonaisuus supis-tuu ja kohdentuu lähinnä kuntalaisten hyvinvointiin. Muutostilanteessa on selvittävä, vaikka tulot ale-nevat, mutta velka- ja palveluvastuut jäävät. Kuntalaisten kannalta on kyse siitä, että uudessa tilanteessa uhkaa lakisääteisten palvelujen ulkopuolelle jäävän kasvava joukko ihmisiä. Heidän ihmisarvoisen elämän tukemisessa kumppanuuspohjaisen vapaaehtoistyön tulisi olla merkittävä tekijä; asia joka keventää julkispalveluihin kohdistuvia paineita ja kustannusvastuita.
Hyvinvointialueilla ja kuntakentällä on parempi pohtia yhteisen tekemisen mahdollisuuksia, rakenteita ja vaikutuksia, kuin keskittyä oikeiston tapaan leikkauslistoihin. Toisistamme huolehtiminen on tervettä yhteisöllisyyttä, mutta myös talouden turvaamista. Ongelmaratkaisujen karttelu leikkausmallilla Kokoomus, on itsekästä vastuuttomuutta. Todennetaan tämä seuraavissa vaaleissa.
MATTI LEHESNIEMI,
EX-ERITYISSUUNNITTELIJA, SOSIONOMI,
PORVOO
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot