Po­li­tii­kas­sa ja rak­kau­des­sa on yl­lät­tä­vän pal­jon yh­teis­tä.

Mik­si jot­kut meis­tä ra­kas­tu­vat ih­mi­siin, jot­ka ei­vät ole meil­le hy­väk­si? Ja mik­si jot­kut meis­tä ää­nes­tä­vät vaa­leis­sa omaa etu­aan vas­taan? Sitä sie­tää poh­tia.

Pit­kää liit­toa on pi­det­ty ihan­tee­na. Se tuo elä­mään en­nus­tet­ta­vuut­ta, hy­väs­sä tai pa­has­sa. Par­haim­mil­laan sen poh­ja­na on yh­tei­set ar­vot ja mo­lem­min­puo­li­nen läm­pö ja kun­ni­oi­tus, mut­ta jos­kus se voi ol­la myös ah­dis­ta­va riip­pu­vuus­suh­de, jos­ta ei osa­ta läh­teä, kos­ka oma iden­ti­teet­ti on ra­ken­tu­nut sen va­raan.

Ny­ky­ään yhä use­am­mat ovat si­tou­tu­mis­kam­moi­sia niin rak­kau­des­sa kuin po­li­tii­kas­sa­kin. Se­lus­ta taa­taan ha­ke­mal­la kump­pa­nia, jol­lais­ta re­aa­li­maa­il­mas­sa ei ole ole­mas­sa­kaan. Tai jos muu­ten oli­si­kin, hän on kak­si sent­tiä lii­an ly­hyt, ja sem­moi­nen­han jou­taa kom­pos­tiin. Lem­men vaa­li­ko­ne rak­sut­taa oi­kei­ta ja vää­riä pi­ka­vas­tauk­sia. Pit­kät pe­rus­te­lut – EV­VK. Huo­mi­o­ta­lou­des­sa va­li­taan her­käs­ti se, joka vai­kut­taa lii­an hy­väl­tä ol­lak­seen tot­ta. Se, joka tar­jo­aa yk­sin­ker­tai­sia rat­kai­su­ja lii­an mo­ni­mut­kai­sek­si käy­nee­seen elä­mään.

Kun koit­taa vaa­li­ke­vät, ka­dul­le jal­kau­tuu myös po­li­tii­kan su­la­va mat­ka­ra­kas­ta­ja. Hän osaa lu­kea mik­roil­meet ja hais­tel­la tuu­let. Po­liit­ti­ses­ti ko­di­ton vaa­li­kar­ja on las­ket­tu lai­tu­mel­le, ja il­mas­sa lei­juu jäl­leen lu­paus on­nes­ta raik­kaa­na kuin tuo­re nur­mi.

Ää­nes­tä­jät, jot­ka edel­lis­ten vaa­lien ku­her­rus­kuu­kau­den jäl­keen ha­vah­tui­vat vaik­ka­pa sii­hen, et­tei­vät van­huk­set edel­leen­kään saa pa­rem­paa hoi­vaa re­surs­se­ja leik­kaa­mal­la, eh­ti­vät häm­men­tyä ja pet­tyä. ”Si­nä­hän lu­pa­sit!”

Täs­sä vai­hees­sa mat­ka­ra­kas­ta­jan on ai­ka pa­laut­taa us­ko, toi­vo ja rak­kaus. Kat­soa Tik­tok-vi­de­ol­ta suo­raan sil­miin juu­ri si­nua ja vi­laut­taa se­kun­nin ajan hä­mä­rää ti­las­toa, jon­ka mu­kaan kah­del­la toi­siin­sa liit­ty­mät­tö­mäl­lä asi­al­la on suo­ra syy—seu­raus­suh­de. Mi­nul­ta saat vas­tauk­sen, joka on kyl­lä! Niin kau­an kuin pe­rä­va­lot nä­ky­vät.

Ää­nes­tä­jän rak­kaus­pom­mi­tus ti­he­nee vaa­li­päi­vään as­ti. Ak­tin jäl­keen pol­te­taan sa­vu­ke, kään­ne­tään sel­kä ja pois­te­taan nu­me­ro vai­vih­kaa pu­he­li­mes­ta.

Pom­mi­tuk­ses­sa tu­lee vää­jää­mät­tä vai­na­jia, ja vää­ris­ty­nees­sä suh­tees­sa rak­kaus on alun al­ka­en­kin ol­lut kuol­lee­na syn­ty­nyt fan­ta­sia.

Tšek­ki­läi­nen kir­jai­li­ja Mi­lan Kun­de­ra edus­ti maa­ta ja kan­saa, jota on his­to­ri­an­sa mit­taan ol­lut ”va­paut­ta­mas­sa” muu­ta­ma­kin in­no­kas naa­pu­ri. Tše­kit, slo­va­kit ja puo­la­lai­set ovat suo­ras­taan ru­koil­leet, et­tei ku­kaan enää tu­li­si kar­mit kau­las­sa ajat­te­le­maan hei­dän pa­ras­taan. Kol­me vii­me vuot­ta vel­jel­lis­ten va­paut­ta­jien koh­tee­na on ol­lut Uk­rai­na, joka hei­dän mu­kaan­sa ei vain har­mil­li­ses­ti ym­mär­rä, et­tä rak­kau­des­ta se ve­nä­läi­nen­kin pom­mit­taa.

Kun­de­ran kir­jas­sa Kuo­le­mat­to­muus esi­tel­lään il­maus ”omien hau­dan­kai­va­jien­sa hen­ke­vä liit­to­lai­nen”. Se tar­koit­taa yk­si­löä tai ryh­mää, joka on val­mis toi­mi­maan hen­ki­lö­koh­tais­ta tai koko kan­san­sa etua vas­taan, kos­ka on uut­te­ran aja­tu­sak­ro­ba­ti­an tu­lok­se­na päät­tä­nyt us­koa, et­tä mus­ta on­kin val­kois­ta, val­koi­nen mus­taa.

Ra­kas­tu­neen lail­la myös har­haan­joh­det­tu ää­nes­tä­jä hau­taa vii­mei­se­nä toi­von. Kun­nes seu­raa­viin vaa­lei­hin men­nes­sä se zom­bin lail­la ruo­pii it­sen­sä maan pin­nal­le ja läh­tee taas hor­ju­vin ja­loin et­si­mään rak­kaut­ta.

TII­NA OHIN­MAA
» Kir­joit­ta­ja on Por­voos­sa asu­va kir­joit­ta­ja ja kir­jal­li­suu­den suo­men­ta­ja.