Por­voon tu­le­vai­suus näyt­täy­tyi erää­nä mar­ras­kui­se­na il­ta­na keit­ti­ön pöy­däl­lä. Sii­hen oli le­vi­tet­ty pak­su nip­pu kart­to­ja, lau­sun­to­ja ja vä­rik­käi­tä nuo­lia, jot­ka ku­va­si­vat tei­tä, reit­te­jä ja vi­he­ryh­teyk­siä. Kol­mas­luok­ka­lai­nen Ai­no no­ja­si kyy­när­päil­lään pöy­tään ja osoit­ti kart­taa kuin aar­re­kir­jaa.

“On­ko tämä oi­ke­as­ti se kau­pun­ki, jos­sa minä ai­kui­se­na asun?” hän ky­syi.

Isä nyök­kä­si.

“Sii­nä mää­rin kuin yk­si kaa­va voi ker­toa tu­le­vai­suu­des­ta. Tämä on eh­do­tus, mut­ta se on tär­keä sel­lai­nen. Se ker­too, mi­hin suun­taan Por­voo­ta ha­lu­taan vie­dä.”

Ai­no pyö­rit­te­li sil­mi­ään ja kat­soi pu­nai­sia, mus­tia ja vih­rei­tä vii­vo­ja, jot­ka lui­ker­te­li­vat pa­pe­ril­la kuin käär­meet kon­sa­naan.

“Voi­ko joku oi­ke­as­ti päät­tää, mi­hin ta­lot ra­ken­ne­taan ja mis­sä met­sät säi­ly­vät?”

“Voi”, isä vas­ta­si, “mut­ta vie­lä tär­ke­äm­pää on, et­tä sii­tä saa ol­la eri miel­tä.”

Kes­keis­ten kau­pun­ki­a­lu­ei­den osa­y­leis­kaa­va ei ole vain pa­pe­ri tai kart­ta. Se on vuo­sien työn ja sel­vi­tys­ten ki­tey­mä, hi­ot­tu ih­mis­ten unel­mis­ta ja vi­ran­hal­ti­joi­den ar­vi­ois­ta. Se on ker­rok­sel­li­nen kuin kau­pun­ki it­se: men­nei­syy­den, ny­ky­het­ken ja tu­le­vai­suu­den toi­vei­den se­koi­tus.

Isä muis­ti vie­lä sen Por­voon, jos­sa moot­to­ri­tie ei hal­ko­nut Kii­a­lan pel­to­ja, sil­to­ja oli vä­hem­män ja Län­si­ran­ta oli vas­ta hah­mo­tel­ma. Nyt pu­hut­tiin vuo­des­ta 2050 – ajas­ta, jol­loin Ai­no oli­si kol­me­kymp­pi­nen, eh­kä it­se­kin piir­tä­mäs­sä seu­raa­vaa kart­taa.

“Mut­ta jos minä ha­lu­an, et­tä tuo met­sä säi­lyy”, Ai­no sa­noi ja piir­si il­maan ym­py­rän, “niin voin­ko minä sa­noa sen jos­sain?”

“Voit ja si­nun pi­tää­kin”, isä vas­ta­si.

“Yleis­kaa­va oh­jaa kaik­kea muu­ta ra­ken­ta­mis­ta. Jos täs­sä kar­tas­sa met­siä ei mer­ki­tä met­sik­si, nii­tä on vai­kea myö­hem­min suo­jel­la. Ja jos tän­ne mer­ki­tään asun­to­ja, tän­ne myös ra­ken­ne­taan.”

Ai­no nyök­kä­si ja kat­soi kart­taa uu­del­la va­ka­vuu­del­la. Eh­kä hän ei vie­lä tien­nyt kau­pun­ki­suun­nit­te­lun ter­me­jä tai se­los­tus­ten mo­ni­si­vui­sia ana­lyy­se­jä, mut­ta hän ym­mär­si, et­tä joku kuun­te­li. Et­tä mie­li­pi­teel­lä oli pai­no­ar­voa.

Lo­pul­ta Ai­no nou­si pöy­dän ää­res­tä, haki vä­ri­ky­nän­sä ja piir­si kar­tan kul­maan pie­nen sy­dä­men.

“Tämä on Por­voo”, hän sa­noi.

“Pi­tää vain var­mis­taa, et­tä se on vie­lä kau­nis sil­loin, kun olen iso.”

Ja juu­ri sik­si kaa­va on tär­keä: ei sik­si, et­tä se nau­lai­si kau­pun­gin pai­koil­leen, vaan sik­si, et­tä se pa­kot­taa kat­so­maan vuo­si­kym­men­ten pää­hän. Nä­ke­mään kau­pun­gin, joka on enem­män kuin tä­män päi­vän pal­ve­lut ja huo­mi­sen ra­ken­nus­lu­vat – se on lu­paus pai­kois­ta, jois­sa lap­set piir­tä­vät sy­dä­miä kart­toi­hin ja us­ko­vat, et­tä niil­lä on mer­ki­tys­tä.

MIKA VAR­PIO
Kir­joit­ta­ja on por­voo­lai­nen mai­se­ma-ark­ki­teh­ti, kau­pun­ki­ke­hi­tys­lau­ta­kun­nan jä­sen ja kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu (vihr. sit.)