LO­VII­SA Kug­go­mis­sa maa­seu­dun rau­has­sa on lau­ma jän­niä eläi­miä. Sii­nä ne tui­jot­ta­vat tu­li­jaa suu­ril­la sil­mil­lään ute­li­aan yl­väi­nä. Pien­tä hy­mi­nää­kin kuu­luu.

Kat­rii­na Mä­hö­sen Vil­li­tar­han al­pak­ka­ti­lan asuk­kaat ovat ihan kuin joi­tain fan­ta­si­ae­läi­miä! Tai eh­kä strut­se­ja. Hul­da, Hal­la, Pir­te­lö, Sa­ni­ai­nen sekä su­per­sö­pöt pik­kui­set Ver­so ja Var­pu kat­so­vat tu­li­joi­ta suu­ril­la sil­mil­lään pit­kät kau­lat ojos­sa.

Mä­hö­nen ker­too, et­tä ai­koi­naan hä­nen al­pa­koi­taan ihan oi­ke­as­ti luul­tiin strut­seik­si, sil­lä on­han niil­lä pit­kä kau­la, pit­kä­no­mai­nen tur­pa ja ”höy­he­niä” ot­sal­la.

– Ker­ran joku to­te­si, et­tä saan iso­ja mu­nia omas­ta tar­has­ta, Mä­hö­nen nau­rah­taa.

Hä­nen al­pak­kan­sa ovat sel­väs­ti ute­li­ai­ta, mut­ta sa­mal­la tark­kai­le­van kun­ni­oit­ta­via. Lau­man ”var­ti­ja-al­pak­ka” on Hul­da. Se pon­nah­taa ket­te­räs­ti ki­vel­le tark­kai­le­maan tu­li­jan ai­kei­ta. Al­pa­koit­ten hy­mi­nä liit­tyy juu­ri tä­hän. Hy­mi­näl­lä va­roi­tet­taan mah­dol­li­ses­ta, jos ei vaa­ras­ta, niin ai­na­kin muut­tu­nees­ta ti­lan­tees­ta. Ja kun joku lau­mas­ta saa va­san, koko jen­gi hy­mi­see al­pak­ka­vau­van syn­ty­män kun­ni­ak­si.

– Jos Hul­da ko­kee ti­lan­teen ar­ve­lut­ta­vak­si, se al­kaa hy­mis­tä. Näin se va­roit­taa mui­ta. Jos se ko­kee ti­lan­teen vaa­ral­li­sek­si, se pi­tää jän­nää pi­ri­se­vää ään­tä, vä­hän kuin lin­tu. Ään­tä ei voi­si ku­vi­tel­la isoh­kon eläi­men ää­nek­si, Mä­hö­nen sa­noo.

Katriina Mähönen ruokkii "tyttöjään". Saniainen syö mielellään kädestä.

Reija Kokkola

Täl­lä ker­taa hy­mi­si­jä on kui­ten­kin pik­kui­nen, vä­ril­tään lau­mas­ta poik­ke­a­va rus­kea Ver­so. Se työn­tää pään­sä ai­tauk­ses­ta ja nuuh­kii lem­pe­äs­ti Mä­hö­sen kät­tä. Ver­so käyt­täy­tyy ta­val­lis­ta so­si­aa­li­sem­min, sil­lä Mä­hö­nen on toi­mi­nut sil­le va­ra­e­mo­na.

– Ime­tys ei läh­te­nyt käyn­tiin nor­maa­lis­ti, jo­ten juo­tin Ver­sol­le vuo­hen­mai­toa pul­los­ta. Sik­si sii­tä on tul­lut täl­lai­nen lä­hei­syys­tyyp­pi. Sii­nä pii­lee vaa­ra, et­tei se ero­ta ih­mis­tä al­pa­kas­ta. Olen jou­tu­nut har­joit­te­le­maan lie­vää ty­lyyt­tä vie­roit­taak­se­ni sitä. Kään­nän sil­le sel­kä­ni, ihan kuin al­pak­ka­e­mo­kin te­kee, Mä­hö­nen ku­vai­lee.

Al­pa­kat viih­ty­vät ul­ko­na ke­sät tal­vet

Mä­hö­nen pu­hut­te­lee ”tyt­tö­jään” ja Ver­soa ni­mil­lä. Ne tun­nis­ta­vat toki ni­men­sä, ja ha­mu­a­vat syö­tä­vää kä­des­tä. Myös vie­rai­li­jan käsi kiin­nos­taa, vaik­kei tar­jol­la ole­kaan mi­tään herk­kua. Al­pa­kat nuuh­ki­vat va­ro­vai­ses­ti. Ylä­ham­pai­ta al­pa­koil­la ei ole lain­kaan, mut­ta nii­den haus­kat ala­ham­paat ovat nä­ky­vil­lä. Mä­hö­sen mu­kaan nii­tä ei tar­vit­se va­roa.

– Al­pak­ka saat­taa ot­taa kui­ten­kin hi­has­ta kiin­ni, hän sa­noo.

Vil­li­tar­han al­pa­koil­la on suu­ri ja suo­jai­sa kyl­mä­pi­hat­to, jo­hon ne voi­vat ve­täy­tyä ha­lu­tes­saan suo­jaan. Pik­kui­nen Ver­so ki­pit­tää pe­räs­sä kui­vil­la hei­nil­lä peh­mus­tet­tuun pi­hat­toon, ja aset­tuu niil­le si­joil­leen lo­rot­te­le­maan.

– Pi­ti­kö nyt tul­la si­säl­lä pis­saa­maan, Mä­hö­nen to­ruu lem­pe­äs­ti.

Al­pak­ka­po­ruk­ka viih­tyy ul­ko­na ke­sät tal­vet. Ne ovat mel­ko help­po­hoi­toi­sia, sil­lä niil­lä on ta­pa­na käyt­tää omaa ves­sa-alu­et­ta, eli kak­kaa ei ole siel­lä tääl­lä. Si­ten nii­den suu­ri ul­koi­lu­a­lue on help­po pi­tää puh­taa­na, ei­kä lan­taa tar­vit­se ol­la koko ajan luo­mas­sa. Ke­säl­lä al­pa­koil­la on luon­nol­li­ses­ti pal­jon tuo­ret­ta kas­vil­li­suut­ta pur­ta­va­na. Ne ovat­kin oi­via mai­se­moit­si­joi­ta.

– Al­pa­koi­den tas­suis­sa on kak­si peh­me­ää an­tu­raa ja kak­si kynt­tä. Al­pa­koi­ta käy­te­tään mai­se­moin­nis­sa, sil­lä tas­sut ei­vät riko maa­ta nii­den tal­lus­ta­es­sa ym­pä­riin­sä ruo­hoa syö­mäs­sä, Mä­hö­nen ker­too.

Vaikka keritseminen on kurjaa, lopputulos ilahduttaa.

Reija Kokkola

Al­pak­ka ei al­ler­gi­soi

Nämä kau­niit ja har­vi­nai­set lem­mi­kit ovat niin kieh­to­van nä­köi­siä, et­tä nii­tä py­säh­tyy vais­to­mai­ses­ti kat­so­maan. Nii­den kar­va on ke­sää vas­ten ke­rit­ty, mut­ta eten­kin Sa­ni­ai­sel­la on upea kar­va­hat­tu edel­leen pääs­sään. Haus­ka pal­lo­pää!

– Pik­kui­sil­ta ke­rit­tiin päät, jot­ta ne nä­ki­si­vät hy­vin, ei­kä kar­va osui­si sil­miin, Mä­hö­nen ker­too.

Ke­rit­se­mi­nen on­kin vuo­den kur­jin päi­vä niin al­pa­koil­le kuin Mä­hö­sel­le­kin. Al­pak­ka ei pidä sii­tä, et­tä sitä kos­ke­taan, saa­ti sii­tä, et­tä se ase­te­taan ke­rit­tä­väk­si. Se on kui­ten­kin pak­ko teh­dä, ja Mä­hö­nen on it­se ai­na var­mis­ta­mas­sa, et­tä ke­rit­se­mi­nen ta­pah­tuu al­pak­kaa kun­ni­oit­ta­en.

– Olen tark­ka sii­tä, et­tei nii­tä koh­del­la ra­jus­ti. Al­pak­ka ase­te­taan kyl­jel­leen pöy­däl­le, ja sen ja­lat si­do­taan, et­tei se pää­se sät­ki­mään ja sa­tut­ta­maan it­se­ään. Myös pää­tä pi­de­tään pai­koil­laan ke­rit­se­mi­sen ai­ka­na, Mä­hö­nen ker­too.

Ke­rit­se­mi­ses­tä hyö­tyy kui­ten­kin niin al­pak­ka kuin ih­mi­nen­kin. Al­pak­ka pää­see kuu­mas­ta tur­kis­taan, ja ih­mi­nen saa mitä iha­nin­ta vil­laa. Vil­las­sa ei ole lam­paan ta­voin lain­kaan la­no­lii­nia eli vil­la­ras­vaa, mikä puo­les­taan voi al­ler­gi­soi­da.

– Al­pak­ka ei al­ler­gi­soi lain­kaan. Sen vil­la on iha­nan peh­me­ää ja läm­min­tä, kuin pum­pu­lia. Elo­kuus­sa vil­la läh­tee Puu­ma­laan Sai­mas Spin­ne­ryyn, jos­sa vil­la keh­rä­tään lan­goik­si. Yri­tys jär­jes­tää tääl­lä myös keh­räys­kurs­se­ja pe­rin­tei­ses­ti py­hän­päi­vän ai­kaan, Mä­hö­nen ker­too.

Te­ra­peut­tis­ta seu­raa

Yk­si Vil­li­tar­han al­pa­koi­den ”teh­tä­vis­tä” on tuo­da hy­vää oloa ja mie­len­rau­haa. Nii­den ole­mus on jo si­nän­sä rau­hoit­ta­va, jo­ten al­pa­koi­den läs­nä­o­lo hel­pot­taa kii­rei­sen ih­mi­sen elä­mää tai vaik­ka­pa las­ta, jol­la on kes­kit­ty­mis­vai­keuk­sia.

Eläin­ten lä­hei­syys toi­mii kos­ket­ta­mat­ta­kin. Al­pa­kat kun ei­vät tyk­kää kos­ke­tuk­ses­ta, vaik­ka lau­mas­sa elä­vät­kin. Ne ei­vät kos­ke toi­si­aan muu­ten kuin sat­tu­mal­ta, ei­vät­kä ne ym­mär­rä, et­tä ih­mi­nen ha­lu­aa si­lit­tää nii­tä.

– Toi­saal­ta meis­sä ih­mi­sis­sä­kin on pal­jon sel­lai­sia, jot­ka ei­vät ha­lua ko­kea vie­raan kos­ke­tus­ta. Toi­min eläin- ja luon­to­a­vus­tei­se­na ly­hyt­te­ra­peut­ti­na. Luon­non rau­ha ja al­pa­koi­den läs­nä­o­lo yh­des­sä on hyvä kei­no rau­hoit­taa miel­tä. Ly­hyt­te­ra­peut­ti­na tar­jo­an apua ar­keen, jos se on syys­tä tai toi­ses­ta hor­ju­nut, Mä­hö­nen sa­noo.

Mä­hö­sen Vil­li­tar­han al­pa­kois­ta ja luon­non­mu­kai­ses­ta pi­ha­pii­ris­tä pää­see naut­ti­maan ajan­va­rauk­sel­la. Mä­hö­nen ot­taa ai­na huo­mi­oon, mil­lai­set hen­ki­löt tai ryh­mä on tu­los­sa. Kaik­ki ta­pah­tuu al­pa­koi­den eh­doil­la.

– Ker­ron heti aluk­si, mi­ten al­pa­koi­den kans­sa ol­laan. Lap­set tun­tu­vat ym­mär­tä­vän hy­vin, et­tei nii­tä saa ha­lail­la, rap­sut­taa tai edes kos­ket­taa. Ai­kui­sil­le jou­dun jos­kus sa­no­maan tiu­kem­min, Mä­hö­nen to­te­aa.

Vaik­ka al­pa­koil­la tun­tuu ole­van te­ra­peut­ti­sia ky­ky­jä, Mä­hö­nen ei ha­lua pu­hua te­ra­pi­ae­läi­mis­tä. Hän pai­not­taa, et­tä ih­mi­nen on te­ra­peut­ti, ei kos­kaan eläin. On ai­ka sa­noa hei­pat ty­töil­le ja pik­ku-Ver­sol­le. Sen elä­mä tu­lee to­sin mul­lis­tu­maan jos­sain vai­hees­sa.

– Ver­soa ei voi jät­tää ori­na tän­ne su­ku­lais­tyt­tö­jen kes­kel­le. Et­sin sil­le ko­tia, Mä­hö­nen ker­too.

REI­JA KOK­KO­LA