Luin ke­vään mit­taan usei­ta uu­ti­sia Alek­san­te­rin­ka­dun sil­lan re­mon­tis­ta ja sen ai­heut­ta­mis­ta muu­tok­sis­ta Por­voon kes­kus­tan lii­ken­teel­le. Väki kom­men­toi etu­kä­teen uu­sia kul­ku­reit­te­jä ja poh­ti ää­neen ar­ken­sa muut­tu­mis­ta. Oli kuul­ta­vis­sa huol­ta, har­mi­tuk­sen kai­kua sekä nu­ri­naa es­teis­tä ja kier­to­teis­tä, jot­ka oli­vat muut­ta­mas­sa suun­taa tu­tul­ta rei­til­tä. Myös re­mon­tin kah­den kuu­kau­den kes­to sai ai­kaan kri­tiik­kiä.

Työ­mat­kaa­ni itäi­ses­tä Hel­sin­gis­tä Por­voon suun­taan kak­si vuot­ta kul­ke­nee­na ja Por­voos­sa syn­ty­nee­nä, myön­nän, et­tä saa­tan kat­soa Por­voon lii­ken­ne­jär­jes­te­ly­jä hie­man eri sil­min. Mi­nul­le Por­voo näyt­täy­tyy edel­leen not­ke­an ko­koi­se­na kau­pun­ki­na, jos­sa on kat­ta­vas­ti eri­lai­sia pal­ve­lui­ta, su­ju­vas­ti park­ki­ti­laa ai­van kes­kus­tan tun­tu­mas­sa sekä pal­jon veh­rei­tä puis­to­ja is­tu­tuk­si­neen. Ruuh­kat ovat var­sin mal­til­li­sia ja siir­ty­mä­a­jat koh­tuul­li­sia kau­pun­gin lai­dal­ta toi­sel­le.

His­to­ria an­taa usein pers­pek­tii­viä asi­oi­hin ja poh­ties­sa­ni tä­män het­ken rei­tin puut­tu­mis­ta, näen edel­leen enem­män toi­mi­via väy­liä kuin ai­ka­naan omas­sa lap­suu­des­sa­ni. Kun lau­an­tain jo­nos­sa ma­del­tiin Man­ner­hei­min­ka­dun sil­taa Pik­ku-Fi­a­tin ta­ka­pen­kil­lä Hank­ki­jal­ta koh­ti kes­kus­taa, ete­ne­mi­nen oli verk­kais­ta ja au­tos­sa tar­ke­ni oi­kein hy­vin. Ohi­kul­ku­tie­kin val­mis­tui vas­ta puo­li­vä­lis­sä ka­sa­ria, kun seis­tiin rip­pi­kou­lu­lai­si­na sa­mal­la kes­ki­ai­kai­sel­la kir­kon­mä­el­lä, jon­ne isä oli ry­mis­tel­lyt Sil­lan­mä­en mu­ku­la­ki­vil­lä niin, et­tä ta­ka­pen­kil­lä pap­pa pel­kä­si Fi­a­tin jou­sien kat­ke­a­van!

Ei ole va­raa vä­hek­syä ke­nen­kään haas­tei­ta siir­tyä pai­kas­ta toi­seen, mut­ta on hyvä py­säh­tyä ja poh­tia nä­kö­kul­mia. Elä­mäs­sä­kin voi tie nous­ta pys­tyyn ja nä­ky­mä ol­la kuin Alek­san­te­rin­ka­dun mäen al­la – sul­ku­puo­min edes­sä, il­man lu­paa kään­tyä oi­ke­aan tai va­sem­paan. Jo­tain tie­dän elä­män äk­ki­ry­säyk­sis­tä, um­pi­ku­jis­ta ja va­ri­kois­ta it­se­kin.

Ny­kyi­ses­sä työs­sä­ni sai­raan­hoi­ta­ja­na koh­taan myös ti­lan­tei­ta, jol­loin ih­mi­se­lä­män ai­ka­ja­na voi het­kes­sä muut­tua kah­des­ta­kym­me­nes­tä vuo­des­ta kah­teen tai edes­sä ole­va mai­se­ma on­kin kah­den kuk­keim­man ke­sä­kuu­kau­den ajan vain sai­raa­lan kat­to ja lin­nun­lau­lun si­jaan soi­vat mo­ni­to­rin hä­ly­tyk­set. Käy­rät piir­tä­vät elä­mäl­le jat­ko­ai­kaa ja ja­lat al­ka­vat vä­hi­tel­len kan­taa.

Krii­si ja um­pi­ku­ja tar­jo­a­vat myös mah­dol­li­suu­den muu­tok­seen. Sa­moin voi ar­ki­nen rei­tin muu­tos vie­dä po­lul­le, jota muu­ten ei oli­si va­lin­nut tai rei­til­le, jota ei enää edes muis­ta­nut. Suun­nan­muu­tos voi ol­la seik­kai­lu – uu­si kul­ku­vä­li­ne, kii­ree­tön mai­se­ma tai an­toi­sa koh­taa­mi­nen. Ja jos on ai­ka ol­la py­sä­kil­lä, saa rau­has­sa ra­ken­tua sil­lak­si yli vir­taa­van ve­den.

NINA VIR­TA­NEN
» Kir­joit­ta­ja on por­voo­lais­syn­tyi­nen sai­raan­hoi­ta­ja, joka työs­ken­te­lee Por­voon sai­raa­lan neu­ro­lo­gi­an ja reu­ma­to­lo­gi­an tii­min ajan­va­raus­po­lik­li­ni­kal­la.