Por­voo­lai­nen va­lo­ku­vaa­ja Vil­le Juu­rik­ka­la tun­ne­taan maa­il­man­täh­dis­tä ot­ta­mis­taan ku­vis­ta ja me­nes­tyk­sek­kääs­tä uras­taan. Sil­ti hä­nen elä­män­sä tär­keim­mät ku­vat syn­tyi­vät si­säi­ses­ti, py­hiin­va­el­luk­sel­la Es­pan­jas­sa, kun kaik­ki ro­mah­ti. Rai­tis­tu­mi­nen ja ki­pua koh­ti kul­ke­mi­nen muut­ti­vat suun­nan – ja ava­si­vat uu­den ta­van ym­mär­tää pää­si­äi­sen ris­tiä.

Vil­le Juu­rik­ka­la as­tuu tot­tu­nees­ti Por­voon tuo­mi­o­kirk­koon haas­tat­te­lua var­ten. Por­voos­sa asu­va va­lo­ku­vaa­ja käy sään­nöl­li­ses­ti kir­kos­sa: ohi­kul­ku­mat­kal­la, jos kirk­ko on au­ki, ja mes­sus­sa. Hil­jen­ty­mi­nen, py­hän koh­taa­mi­nen ja ru­koi­le­mi­nen on Juu­rik­ka­lal­le osa elä­mää. Nyt. Ai­na ei ole ol­lut.

Mies vil­kai­see alt­ta­rin yl­lä roik­ku­vaa kru­si­fik­sia ja py­säh­tyy het­kek­si en­nen kuin siir­rym­me sa­kas­tin ala­ker­taan jut­te­le­maan. Soh­val­la is­tu­es­saan­kin hän hy­pis­te­lee usein kau­las­saan roik­ku­vaa ris­tiä, joka muis­tut­taa hän­tä olen­nai­ses­ta. Hän myös huo­maa kel­la­ri­ker­rok­sen sei­nää vas­ten no­jaa­van yk­sin­ker­tai­sen pui­sen ris­tin ja miet­tii sen ta­ri­naa.

– Kru­si­fik­si on ris­ti­rii­tai­nen, synk­kä. Jee­sus kuol­lee­na tai kuo­le­mas­sa ris­til­lä. Mo­ni­han ih­met­te­lee­kin, mik­si kris­ti­nus­kos­sa juh­li­taan kär­si­mys­tä, Juu­rik­ka­la poh­tii.

Juu­ri kär­si­myk­ses­tä, tai tar­kem­min vie­lä ki­vun ja kär­si­myk­sen suh­tees­ta, Juu­rik­ka­la ha­lu­aa­kin ju­tel­la. Tee­ma on pu­hu­tel­lut hän­tä ai­na, ja eri­tyi­ses­ti vii­mei­set 14 vuot­ta, rai­tis­tu­mi­sen jäl­keen. Ki­vul­la hän viit­taa pää­o­sin hen­ki­seen ki­puun. Pää­si­äi­seen ja hil­jai­seen viik­koon, Jee­suk­sen kär­si­mys­mat­kan muis­te­le­mi­seen, tee­ma so­pii pa­rem­min kuin hy­vin.

– Elä­mä­hän on mo­nes­sa asi­as­sa ki­pua. Kipu on jo­tain, mitä elä­mä tuo tul­les­saan…sil­tä ei voi vält­tyä! Kär­si­mys on enem­män oman mie­len luo­mus, Juu­rik­ka­la sa­noo. Ja jat­kaa sit­ten sil­lä mis­tä hä­nen mie­les­tään on kyse:

- Kär­si­mys on sitä, kun ei hy­väk­sy ki­pua. Hen­kis­tä ki­pua.

Mitä ki­vun koh­taa­mi­nen sit­ten on? Vil­le Juu­rik­ka­la it­se kä­ve­lee tal­vi­sin­kin pal­jain ja­loin ja käy avan­nos­sa har­joit­te­le­mas­sa epä­mu­ka­vien tun­tei­den koh­taa­mis­ta. Mut­ta ki­vun koh­taa­mi­ses­sa ei kui­ten­kaan ole kyse vain näis­tä.

– Kär­si­mys val­taa alaa eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun pa­ke­nee hen­kis­tä ki­pua, Juu­rik­ka­la to­te­aa.

Kär­si­mys on sil­ti hä­nen mu­kaan­sa mitä in­hi­mil­li­sin­tä. Hän huo­maut­taa, et­tä jopa Jee­suk­sel­la oli haas­tei­ta ki­vun hy­väk­sy­mi­sen kans­sa. Täs­tä on kak­si sel­ke­ää ta­paus­ta evan­ke­liu­meis­sa.

– Jee­sus ru­koi­li Get­se­ma­nes­sa en­nen ris­til­le vie­mis­tä, et­tä Ju­ma­la ot­tai­si hän­tä odot­ta­van koh­ta­lon pois. Ris­til­lä Jee­sus an­tau­tui, mut­ta myös huu­si Ju­ma­lal­le ”Mik­si hyl­kä­sit mi­nut?”

Juu­rik­ka­lan mie­les­tä on hie­noa, et­tä Raa­ma­tus­sa Jee­sus näy­te­tään in­hi­mil­li­se­nä.

– Meil­lä kai­kil­la on ris­tim­me kan­net­ta­va­na.

Hän poh­tii, et­tä on mah­do­ton­ta sa­noa, kan­nam­me­ko me oman ki­pum­me yk­sin vai yh­des­sä, mut­ta vai­keuk­sis­sa voi saa­da apua. Yh­tei­söl­li­syys kan­taa.

Ris­tin tiel­lä­kin näh­tiin esi­merk­ki täs­tä:

– Si­mon Ky­re­ne­läi­nen kan­toi Jee­suk­sen ris­tiä, kun tämä ei jak­sa­nut.

Ville Juurikkala kävelee paljain jaloin kaikkina vuodenaikoina. Se on omalla tavallaan kivun sietämisen harjoittelua.

ISMO HENTTONEN

Ny­ky­päi­vä­nä sa­no­taan kuo­le­man koh­da­tes­sa, et­tä ”otan osaa”. Sii­nä osal­lis­tu­taan su­run ja ki­vun kan­ta­mi­seen. Vil­le Juu­rik­ka­lan mie­les­tä myös vaik­ka­pa te­ra­peut­ti voi ol­la ih­mi­sen ki­vun kan­ta­ja tä­män rin­nal­la, vaik­kei ki­pua ota­kaan pois – päin­vas­toin aut­taa koh­taa­maan sitä.

Juu­rik­ka­lal­la it­sel­lään on ko­ke­mus­ta niin eri­lai­sis­ta ke­ho­te­ra­pi­ois­ta kuin psy­ko­te­ra­pi­as­ta ja Tom­my Hel­ls­te­nin ke­hit­tä­mäs­tä Ih­mi­nen ta­vat­ta­vis­sa -te­ra­pi­as­ta. Kaik­ki nämä ovat aut­ta­neet, ja näi­den li­säk­si pa­ri­te­ra­pia.

– Yk­si­lö­te­ra­pi­as­sa voi vie­lä väl­tel­lä ki­vun koh­taa­mis­ta, kos­ka te­ra­peut­ti ei tie­dä, mitä jä­tät ker­to­mat­ta. Mut­ta pa­ri­te­ra­pi­as­sa kump­pa­nil­ta kuu­lee to­tuu­den it­ses­tä!

Avi­oe­ro oli Juu­rik­ka­lal­le kova kär­si­myk­sen paik­ka. Kes­ti pit­kän ai­kaa hy­väk­syä, et­tä se oli hy­väk­si per­heel­le. Juu­rik­ka­la sa­noo ole­van­sa herk­kä: hän it­kee hel­pos­ti, suut­tuu hel­pos­ti, iloit­see hel­pos­ti.

– Mut­ta mul­la on ol­lut ihan val­ta­vas­ti ki­vun pa­ke­ne­mis­ta.

Ai­em­min al­ko­ho­li, päih­teet, avi­oe­ron ai­ka­na työ­nar­ko­ma­nia…hän lu­et­te­lee kei­no­jaan pa­e­ta si­säis­tä ki­pua. Oma äi­ti, elo­ku­va­oh­jaa­ja Kai­ja Juu­rik­ka­la, sa­noi usein et­tä ”Vil­le, sun täy­tyy koh­da­ta sun var­jo!” Ym­mär­tä­mi­nen vei kui­ten­kin ai­kan­sa.

– Olin tie­toi­nen on­gel­mas­ta, mut­ta en sen va­ka­vuu­des­ta. Al­ko­ho­lis­teil­le on hy­vin tyy­pil­lis­tä hui­ja­ta it­se­ään niin pit­kään kuin mah­dol­lis­ta. Sitä vaik­ka lo­pet­taa vain vä­ke­vien juo­mi­sen, ajat­te­lee, et­tä kyl­lä mä tän hal­lit­sen…

Lo­pul­ta Juu­rik­ka­lal­le ta­pah­tui se, mitä moni päih­de­riip­pu­vai­nen ku­vai­lee sa­mal­la ta­val­la: hän pääs­ti ir­ti oma­voi­mai­suu­des­ta. Ko­ke­mus­ta on vai­kea se­lit­tää poh­jia myö­ten, mut­ta hän yrit­tää:

– Rai­tis­tu­mi­nen ta­pah­tuu enem­män ar­mon kuin it­se­ku­rin kaut­ta. Ar­mo liit­tyy hy­väk­sy­mi­seen, ki­vun koh­taa­mi­seen, it­se­tun­te­muk­seen…sitä al­kaa ym­mär­tää, et­tä se mitä tar­vit­sen, on eri asia kuin se mitä ha­lu­an. En tar­vit­se vii­ni­la­sil­lis­ta! Mut­ta tar­vit­sen un­ta ja ruo­kaa. Jos ha­lu­aa sitä, mitä oi­ke­as­ti tar­vit­see, ol­laan hy­väl­lä tiel­lä.

Vil­le Juu­rik­ka­la koki oman elä­män­muu­tok­seen joh­ta­neen nol­la­pis­teen­sä kir­jai­mel­li­ses­ti tien pääl­lä, San­ti­a­go de Com­pos­te­lan py­hiin­va­el­lus­rei­til­lä, jol­le hän oli läh­te­nyt ka­me­ra ja pal­jon muu­ta tek­niik­kaa mu­ka­naan. Hä­nel­tä va­ras­tet­tiin kaik­ki, myös pas­si ja ra­hat.

– Olin elä­nyt Los An­ge­le­sis­sa me­nes­ty­vän va­lo­ku­vaa­jan uraa, unel­maa­ni to­dek­si. Ku­va­sin omia lap­suu­den ido­lei­ta­ni, keik­kaa ja näyt­te­lyi­tä riit­ti. Olin läh­te­nyt py­hiin­va­el­luk­sel­le ai­ko­muk­se­na­ni ku­va­ta mat­kaa­ni sa­mal­la kun­ni­an­hi­mol­la. Sit­ten mi­nul­ta vie­tiin­kin kaik­ki.

Juu­rik­ka­lal­ta meni kol­me päi­vää omai­suu­ten­sa et­si­mi­seen ja sen ym­mär­tä­mi­seen, et­tä hän ei nii­tä enää sai­si ta­kai­sin.

– Sii­tä seu­ra­si ir­ti pääs­tä­mi­nen, uu­del­leen syn­ty­män tun­ne. Pääs­sä oli aja­tus, et­tä mul­la ei ole mi­tään, mul­la ei ole mi­tään, mul­la ei ole mi­tään me­ne­tet­tä­vää. Sii­tä tyh­jyy­des­tä tuli täyt­ty­myk­sen tun­ne: mul­la ei ole mi­tään, mut­ta mul­la on kaik­ki!

Ville Juurikkala koki oman elämänmuutokseen johtaneen nollapisteensä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä.

Ismo Henttonen

Los An­ge­le­sis­sa hän oli elä­nyt ul­koi­ses­ti yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä, mut­ta si­säi­ses­ti tyh­jyy­des­sä. Nyt ti­lan­ne kään­tyi päin­vas­tai­sek­si. Juu­rik­ka­la viet­ti ai­kaa met­säs­sä, nuk­kui tai­va­sal­la, tu­tus­tui ko­dit­to­miin sil­to­jen al­la ja söi sen, mitä hä­nel­le an­net­tiin. Ko­ke­mus toi elä­mään ar­mon.

– Ar­mol­le jää ti­laa sil­loin, kun ei ole kiin­ni jos­sain. Se kas­vaa tyh­jyy­des­tä. Ei ole ih­me, et­tä mo­nil­le elä­män­muu­tos al­kaa isos­ta elä­mänk­rii­sis­tä.

Vil­le Juu­rik­ka­la ei väi­tä ei­kä luu­le ole­van­sa it­se mi­ten­kään pe­ril­lä. Mat­ka it­se­tun­te­muk­sen kans­sa ar­mon va­ras­sa jat­kuu, ei Los An­ge­le­sis­sa, ei San­ti­a­go de Com­pos­te­las­sa vaan Por­voos­sa – per­heen, ys­tä­vien ja työn pa­ris­sa. Työ­nar­ko­ma­nia on hä­nen mie­les­tään omal­la ta­val­laan han­ka­lam­pi riip­pu­vuus kuin päih­teet, vaik­ka­kaan ei eh­kä sa­mal­la ta­val­la tu­hoi­sa.

– Työn kans­sa ei voi ol­la ab­so­lu­tis­ti, sii­hen liit­tyy ai­to­ja tar­pei­ta. Mut­ta yri­tän ol­la he­reil­lä sen kans­sa, min­kä roo­lin työ saa elä­mäs­sä! Ai­na­kin it­sel­lä­ni työ­nar­ko­ma­nia poh­jaa hy­väk­syn­nän jah­taa­mi­seen.

Juu­rik­ka­lan mu­kaan tai­tei­li­jat ha­ke­vat usein hy­väk­syn­tää ylei­söl­tä, lo­put­to­mia sy­dä­miä so­me­pos­tauk­siin, vaik­ka to­del­lis­ta hy­väk­syn­tää ei siel­tä voi saa­da.

– Kaik­ki tar­vit­se­vat hy­väk­syn­tää, mut­ta ku­kaan ei tar­vit­se kaik­kien hy­väk­syn­tää, ei­kä myös­kään jon­kun tie­tyn ih­mi­sen hy­väk­syn­tää, mies nau­rah­taa ja viit­taa taas ir­ti pääs­tä­mi­sen voi­maan.

Juu­rik­ka­la ajat­te­lee, et­tä kun­ni­an­hi­mo on yk­si kei­no huo­leh­tia huo­mi­ses­ta Jee­suk­sen ke­ho­tuk­sen vas­tai­ses­ti. Hä­nen mie­les­tään in­to­hi­mo on­kin pa­rem­pi moot­to­ri.

– Sii­nä ol­laan täs­sä het­kes­sä, yh­tey­des­sä. Ju­ma­laan­kin.

Jut­tu­het­ki Tuo­mi­o­kir­kos­sa al­kaa ol­la ohi. Il­ta on vie­lä va­loi­sa, kos­ka ke­vät on al­ka­nut, mut­ta su­la­via lu­mi­ka­so­ja nä­kyy siel­lä tääl­lä. Pää­si­äi­nen lä­hes­tyy, ja sitä edel­tä­vä hil­jai­nen viik­ko, jol­loin muis­tel­laan Jee­suk­sen kär­si­myk­seen liit­ty­viä het­kiä.

Hil­jai­sen vii­kon kii­ras­tors­tai on ny­ky­ään pyhä, jol­loin moni suun­taa kirk­koon. Kii­ras­tors­tain mes­sun päät­teek­si kir­kon alt­ta­ri rii­su­taan alt­ta­ri­vaat­teis­ta, ku­kis­ta ja kynt­ti­löis­tä ja pu­e­taan mus­taan. Pit­kä­per­jan­tain ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa seu­raa­va­na päi­vä­nä eh­tool­lis­ta ei vie­te­tä, ur­ku­ja ei soi­te­ta ei­kä pa­peil­la ole val­koi­sia al­bo­ja – Jee­suk­sen kuo­le­ma tuo­daan sil­lä ta­val­la osak­si li­tur­gi­aa.

Pää­si­äi­nen on kris­ti­kun­nan suu­rin juh­la, mo­nen mie­les­tä jou­lu­a­kin tär­ke­äm­pi. Kir­kos­ta löy­tää it­sen­sä pää­si­äi­sen ai­kaan myös Vil­le Juu­rik­ka­la, pal­join ja­loin, ris­ti kau­las­sa, te­ke­mäs­sä it­sel­leen tär­ke­ää asi­aa, ni­mit­täin ru­koi­le­mas­sa.

LAU­RA MÄ­KE­LÄ

»» Ar­tik­ke­li on jul­kais­tu myös Poi­ju-leh­des­sä 31.3.2026 Voit lu­kea sen täs­tä

Ville Juurikkala Porvoon tuomiokirkossa.

ISMO HENTTONEN