Viikon kysymys
A-
A+
Ville Juurikkalan mielestä intohimo on parempi moottori tekemiselle kuin kunnianhimo. ”Siinä ollaan tässä hetkessä, yhteydessä. Jumalaankin.”
Ismo Henttonen
Porvoolainen valokuvaaja Ville Juurikkala tunnetaan maailmantähdistä ottamistaan kuvista ja menestyksekkäästä urastaan. Silti hänen elämänsä tärkeimmät kuvat syntyivät sisäisesti, pyhiinvaelluksella Espanjassa, kun kaikki romahti. Raitistuminen ja kipua kohti kulkeminen muuttivat suunnan – ja avasivat uuden tavan ymmärtää pääsiäisen ristiä.
Ville Juurikkala astuu tottuneesti Porvoon tuomiokirkkoon haastattelua varten. Porvoossa asuva valokuvaaja käy säännöllisesti kirkossa: ohikulkumatkalla, jos kirkko on auki, ja messussa. Hiljentyminen, pyhän kohtaaminen ja rukoileminen on Juurikkalalle osa elämää. Nyt. Aina ei ole ollut.
Mies vilkaisee alttarin yllä roikkuvaa krusifiksia ja pysähtyy hetkeksi ennen kuin siirrymme sakastin alakertaan juttelemaan. Sohvalla istuessaankin hän hypistelee usein kaulassaan roikkuvaa ristiä, joka muistuttaa häntä olennaisesta. Hän myös huomaa kellarikerroksen seinää vasten nojaavan yksinkertaisen puisen ristin ja miettii sen tarinaa.
– Krusifiksi on ristiriitainen, synkkä. Jeesus kuolleena tai kuolemassa ristillä. Monihan ihmetteleekin, miksi kristinuskossa juhlitaan kärsimystä, Juurikkala pohtii.
Juuri kärsimyksestä, tai tarkemmin vielä kivun ja kärsimyksen suhteesta, Juurikkala haluaakin jutella. Teema on puhutellut häntä aina, ja erityisesti viimeiset 14 vuotta, raitistumisen jälkeen. Kivulla hän viittaa pääosin henkiseen kipuun. Pääsiäiseen ja hiljaiseen viikkoon, Jeesuksen kärsimysmatkan muistelemiseen, teema sopii paremmin kuin hyvin.
– Elämähän on monessa asiassa kipua. Kipu on jotain, mitä elämä tuo tullessaan…siltä ei voi välttyä! Kärsimys on enemmän oman mielen luomus, Juurikkala sanoo. Ja jatkaa sitten sillä mistä hänen mielestään on kyse:
- Kärsimys on sitä, kun ei hyväksy kipua. Henkistä kipua.
Mitä kivun kohtaaminen sitten on? Ville Juurikkala itse kävelee talvisinkin paljain jaloin ja käy avannossa harjoittelemassa epämukavien tunteiden kohtaamista. Mutta kivun kohtaamisessa ei kuitenkaan ole kyse vain näistä.
– Kärsimys valtaa alaa erityisesti silloin, kun pakenee henkistä kipua, Juurikkala toteaa.
Kärsimys on silti hänen mukaansa mitä inhimillisintä. Hän huomauttaa, että jopa Jeesuksella oli haasteita kivun hyväksymisen kanssa. Tästä on kaksi selkeää tapausta evankeliumeissa.
– Jeesus rukoili Getsemanessa ennen ristille viemistä, että Jumala ottaisi häntä odottavan kohtalon pois. Ristillä Jeesus antautui, mutta myös huusi Jumalalle ”Miksi hylkäsit minut?”
Juurikkalan mielestä on hienoa, että Raamatussa Jeesus näytetään inhimillisenä.
– Meillä kaikilla on ristimme kannettavana.
Hän pohtii, että on mahdotonta sanoa, kannammeko me oman kipumme yksin vai yhdessä, mutta vaikeuksissa voi saada apua. Yhteisöllisyys kantaa.
Ristin tielläkin nähtiin esimerkki tästä:
– Simon Kyreneläinen kantoi Jeesuksen ristiä, kun tämä ei jaksanut.
Ville Juurikkala kävelee paljain jaloin kaikkina vuodenaikoina. Se on omalla tavallaan kivun sietämisen harjoittelua.
ISMO HENTTONEN
Nykypäivänä sanotaan kuoleman kohdatessa, että ”otan osaa”. Siinä osallistutaan surun ja kivun kantamiseen. Ville Juurikkalan mielestä myös vaikkapa terapeutti voi olla ihmisen kivun kantaja tämän rinnalla, vaikkei kipua otakaan pois – päinvastoin auttaa kohtaamaan sitä.
Juurikkalalla itsellään on kokemusta niin erilaisista kehoterapioista kuin psykoterapiasta ja Tommy Hellstenin kehittämästä Ihminen tavattavissa -terapiasta. Kaikki nämä ovat auttaneet, ja näiden lisäksi pariterapia.
– Yksilöterapiassa voi vielä vältellä kivun kohtaamista, koska terapeutti ei tiedä, mitä jätät kertomatta. Mutta pariterapiassa kumppanilta kuulee totuuden itsestä!
Avioero oli Juurikkalalle kova kärsimyksen paikka. Kesti pitkän aikaa hyväksyä, että se oli hyväksi perheelle. Juurikkala sanoo olevansa herkkä: hän itkee helposti, suuttuu helposti, iloitsee helposti.
– Mutta mulla on ollut ihan valtavasti kivun pakenemista.
Aiemmin alkoholi, päihteet, avioeron aikana työnarkomania…hän luettelee keinojaan paeta sisäistä kipua. Oma äiti, elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala, sanoi usein että ”Ville, sun täytyy kohdata sun varjo!” Ymmärtäminen vei kuitenkin aikansa.
– Olin tietoinen ongelmasta, mutta en sen vakavuudesta. Alkoholisteille on hyvin tyypillistä huijata itseään niin pitkään kuin mahdollista. Sitä vaikka lopettaa vain väkevien juomisen, ajattelee, että kyllä mä tän hallitsen…
Lopulta Juurikkalalle tapahtui se, mitä moni päihderiippuvainen kuvailee samalla tavalla: hän päästi irti omavoimaisuudesta. Kokemusta on vaikea selittää pohjia myöten, mutta hän yrittää:
– Raitistuminen tapahtuu enemmän armon kuin itsekurin kautta. Armo liittyy hyväksymiseen, kivun kohtaamiseen, itsetuntemukseen…sitä alkaa ymmärtää, että se mitä tarvitsen, on eri asia kuin se mitä haluan. En tarvitse viinilasillista! Mutta tarvitsen unta ja ruokaa. Jos haluaa sitä, mitä oikeasti tarvitsee, ollaan hyvällä tiellä.
Ville Juurikkala koki oman elämänmuutokseen johtaneen nollapisteensä kirjaimellisesti tien päällä, Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä, jolle hän oli lähtenyt kamera ja paljon muuta tekniikkaa mukanaan. Häneltä varastettiin kaikki, myös passi ja rahat.
– Olin elänyt Los Angelesissa menestyvän valokuvaajan uraa, unelmaani todeksi. Kuvasin omia lapsuuden idoleitani, keikkaa ja näyttelyitä riitti. Olin lähtenyt pyhiinvaellukselle aikomuksenani kuvata matkaani samalla kunnianhimolla. Sitten minulta vietiinkin kaikki.
Juurikkalalta meni kolme päivää omaisuutensa etsimiseen ja sen ymmärtämiseen, että hän ei niitä enää saisi takaisin.
– Siitä seurasi irti päästäminen, uudelleen syntymän tunne. Päässä oli ajatus, että mulla ei ole mitään, mulla ei ole mitään, mulla ei ole mitään menetettävää. Siitä tyhjyydestä tuli täyttymyksen tunne: mulla ei ole mitään, mutta mulla on kaikki!
Ville Juurikkala koki oman elämänmuutokseen johtaneen nollapisteensä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitillä.
Ismo Henttonen
Los Angelesissa hän oli elänyt ulkoisesti yltäkylläisyydessä, mutta sisäisesti tyhjyydessä. Nyt tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Juurikkala vietti aikaa metsässä, nukkui taivasalla, tutustui kodittomiin siltojen alla ja söi sen, mitä hänelle annettiin. Kokemus toi elämään armon.
– Armolle jää tilaa silloin, kun ei ole kiinni jossain. Se kasvaa tyhjyydestä. Ei ole ihme, että monille elämänmuutos alkaa isosta elämänkriisistä.
Ville Juurikkala ei väitä eikä luule olevansa itse mitenkään perillä. Matka itsetuntemuksen kanssa armon varassa jatkuu, ei Los Angelesissa, ei Santiago de Compostelassa vaan Porvoossa – perheen, ystävien ja työn parissa. Työnarkomania on hänen mielestään omalla tavallaan hankalampi riippuvuus kuin päihteet, vaikkakaan ei ehkä samalla tavalla tuhoisa.
– Työn kanssa ei voi olla absolutisti, siihen liittyy aitoja tarpeita. Mutta yritän olla hereillä sen kanssa, minkä roolin työ saa elämässä! Ainakin itselläni työnarkomania pohjaa hyväksynnän jahtaamiseen.
Juurikkalan mukaan taiteilijat hakevat usein hyväksyntää yleisöltä, loputtomia sydämiä somepostauksiin, vaikka todellista hyväksyntää ei sieltä voi saada.
– Kaikki tarvitsevat hyväksyntää, mutta kukaan ei tarvitse kaikkien hyväksyntää, eikä myöskään jonkun tietyn ihmisen hyväksyntää, mies naurahtaa ja viittaa taas irti päästämisen voimaan.
Juurikkala ajattelee, että kunnianhimo on yksi keino huolehtia huomisesta Jeesuksen kehotuksen vastaisesti. Hänen mielestään intohimo onkin parempi moottori.
– Siinä ollaan tässä hetkessä, yhteydessä. Jumalaankin.
Juttuhetki Tuomiokirkossa alkaa olla ohi. Ilta on vielä valoisa, koska kevät on alkanut, mutta sulavia lumikasoja näkyy siellä täällä. Pääsiäinen lähestyy, ja sitä edeltävä hiljainen viikko, jolloin muistellaan Jeesuksen kärsimykseen liittyviä hetkiä.
Hiljaisen viikon kiirastorstai on nykyään pyhä, jolloin moni suuntaa kirkkoon. Kiirastorstain messun päätteeksi kirkon alttari riisutaan alttarivaatteista, kukista ja kynttilöistä ja puetaan mustaan. Pitkäperjantain jumalanpalveluksessa seuraavana päivänä ehtoollista ei vietetä, urkuja ei soiteta eikä papeilla ole valkoisia alboja – Jeesuksen kuolema tuodaan sillä tavalla osaksi liturgiaa.
Pääsiäinen on kristikunnan suurin juhla, monen mielestä jouluakin tärkeämpi. Kirkosta löytää itsensä pääsiäisen aikaan myös Ville Juurikkala, paljoin jaloin, risti kaulassa, tekemässä itselleen tärkeää asiaa, nimittäin rukoilemassa.
LAURA MÄKELÄ
»» Artikkeli on julkaistu myös Poiju-lehdessä 31.3.2026 Voit lukea sen tästä
Ville Juurikkala Porvoon tuomiokirkossa.
ISMO HENTTONEN
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot