10.5.2017 Yle jul­kai­se­mas­ta ar­tik­ke­lis­ta: "Sa­to­ja vuo­ro­kau­sia ava­ruu­des­sa viet­tä­nyt Ti­mot­hy Kop­ra on teh­nyt yh­teen­sä 13 tun­tia ava­ruus­kä­ve­lyi­tä. Vä­ki­sin­kin ko­ke­muk­set ovat muut­ta­neet hän­tä. - Vai­kea eri­tel­lä mi­ten, mut­ta jo­kai­nen ko­ke­mus muut­taa ih­mis­tä jo­ten­kin. Yh­den asi­an olen ta­jun­nut ol­les­sa­ni pit­kään ava­ruu­des­sa, ja se on tämä: Kun nä­kee maan ohu­en il­ma­ke­hän ja mus­tuu­den sen ta­ka­na, ta­ju­aa mi­ten yk­sin olem­me. On tär­ke­ää pi­tää huol­ta pik­ku pla­nee­tas­tam­me. Kop­ra ei ole unoh­ta­nut tun­net­ta, jon­ka hän koki, kun näki maa­pal­lon en­sim­mäi­sen ker­ran ava­ruu­sa­luk­sen ik­ku­nas­ta. - Sitä ei­vät ai­vot pys­ty heti kä­sit­te­le­mään. Tun­tuu niin ou­dol­ta näh­dä Maa ik­ku­nas­ta.”

Si­ni­sel­lä pla­nee­tal­la elää ih­mi­nen ni­mel­tä Eli­na, joka asuu pie­nes­sä ta­los­sa mäen rin­teel­lä, jos­ta nä­kee täh­ti­tai­vaan sel­kei­nä öi­nä. Hän näyt­tää ai­van ta­val­li­sel­ta ih­mi­sel­tä – kak­si sil­mää, kym­me­nen sor­mea, jos­kus vä­hän lii­kaa Ins­tag­ra­mia – mut­ta Eli­na tie­tää jo­tain, mitä muut ei­vät. Hän tie­tää, et­tei ole oi­ke­as­taan "ih­mi­nen”. Lap­se­na Eli­na oli usein ky­sel­lyt van­hem­mil­taan, mik­si hän tun­tee jat­ku­vaa ve­to­voi­maa tai­vas­ta koh­ti. "Se on vain mie­li­ku­vi­tus­ta," van­hem­mat sa­noi­vat. Ja Eli­na näki unia ou­dois­ta maa­il­mois­ta, jois­sa pai­no­voi­ma ei ol­lut suo­ra, vaan kier­tä­vä. Hän saat­toi näh­dä ää­niä, hil­jai­sia kai­ku­ja – kuin muis­to­jen kuis­kauk­sia – pai­kois­ta, jois­sa täh­det tans­si­vat ja ai­ka ei kul­ke­nut eteen­päin, vaan si­vut­tain.

Erää­nä il­ta­na, is­tu­es­saan kal­li­ol­la ja kat­sel­len ho­ri­son­tin taak­se ka­to­a­vaa au­rin­koa, hän ta­ju­si to­tuu­den: hän ei ol­lut tul­lut tän­ne, hän oli kas­va­nut tääl­lä – ja koko Si­ni­nen pla­neet­ta on hä­nen aluk­sen­sa.

Maa­pal­lo ei ole mi­kään ta­val­li­nen ki­vi­pal­lo. Se oli val­ta­va, elä­vä or­ga­nis­mi, joka kel­luu ää­ret­tö­mäs­sä mul­ti­ver­su­mis­sa kuin hil­jai­nen täh­ti tai­vaal­la. Kaik­ki sen asuk­kaat ovat ava­ruu­den lap­sia, sen unoh­ta­nei­ta. He kut­su­vat it­se­ään ih­mi­sik­si, mut­ta Eli­na tie­si tä­män nyt – me olem­me Si­ni­sen pla­nee­tan lap­sia, kos­mok­sen kul­ki­joi­ta, jot­ka olem­me vain het­kek­si py­säh­ty­neet tän­ne. Ää­ret­tö­mään mus­taan ava­ruu­teen.

Eli­na hy­myi­li ja kuis­ka­si jäl­leen: "Olen ava­ruu­so­lio”.

Ja niin olet si­nä­kin.

MÖR­KÖ­KEI­JU