POR­VOO Jos suo­ma­lai­sis­sa elo­ku­vis­sa tai sar­jois­sa nä­kee ve­de­na­lai­sia koh­tauk­sia, on hy­vin to­den­nä­köis­tä, et­tä ne ovat por­voo­lai­sen Tee­mu Li­a­kan ku­vaa­mia.

– Mei­tä ve­de­na­lais­ku­vaa­jia ei ole niin mo­nia, Li­ak­ka vir­nis­tää Café Cab­ri­o­len pöy­däs­sä.

Li­ak­ka on juu­ri pa­lan­nut Kai­nuus­ta, jos­sa hän ku­vaa uu­sin­ta do­ku­ment­tip­ro­jek­ti­aan yh­des­sä oh­jaa­ja Vir­pi Suu­ta­rin kans­sa.

– Do­ku­ment­ti su­kel­taa kai­nuu­lai­sen met­sä­ko­ne­mie­hen sie­lun­mai­se­maan, tai näin minä sen muo­toi­li­sin, Li­ak­ka ker­too.

Ins­pi­raa­tio do­ku­ment­tiin sai al­kun­sa su­rul­li­sen­kuu­lui­sis­ta Huk­ka­jo­en raak­ku­tu­hois­ta, ja se ker­too suo­ma­lais­ten suh­tees­ta luon­toon.

– Met­sä­ai­heel­la jat­ke­taan, vaik­ka jon­kin ver­ran käyn pin­nan al­la­kin, siel­lä­hän ne raa­kut ovat, Li­ak­ka sa­noo.

Mik­ro­maa­il­man ih­mei­tä ja koh­taa­mi­nen va­laan kans­sa

Ve­de­na­lai­nen maa­il­ma on ai­na kieh­to­nut Li­ak­kaa. Lap­se­na hän asui Af­ri­kas­sa ja viet­ti va­paa-ai­kaan­sa In­ti­an val­ta­me­ren ran­nal­la snork­la­ten. Ve­den al­la vä­rit ja etäi­syy­det muut­tu­vat ja edes­sä avau­tuu uu­den­lai­nen maa­il­ma eri­koi­si­ne kas­vei­neen ja eläi­mi­neen.  

Tätä maa­il­maa Li­ak­ka ha­lu­aa näyt­tää kat­so­jil­le.

– Ha­lu­ai­sin, et­tä ih­mi­set ym­mär­täi­si­vät, mil­lai­nen oma maa­il­man­sa jo vaik­ka mök­ki­lai­tu­rin pääs­tä avau­tuu. Jos lait­taa su­kel­lus­mas­kin naa­mal­le tai kat­soo ve­si­kii­ka­ril­la pin­nan läpi, nä­kee var­mas­ti jo­tain kieh­to­vaa, Li­ak­ka sa­noo.

– Ei­kä se ole vain ve­den pin­nan al­la ole­va maa­il­ma, mikä mi­nua kieh­too, vaan myös luon­to yli­pää­tään. Tyk­kään is­tua pi­hal­lam­me ja kat­soa, mitä ihan vie­res­sä ta­pah­tuu hyön­teis­ta­sol­la. Ha­vu­met­sän lap­sis­sa nuo­ret tut­ki­vat luon­toa luup­pien läpi. Niil­lä nä­kee kai­ken maa­il­man jä­kä­liä ja kas­ve­ja, jot­ka ovat kuin ul­ko­a­va­ruu­des­ta! 

Li­ak­ka ko­kee mik­ro­maa­il­man kieh­to­va­na, mut­ta kaik­kein iki­muis­toi­sin luon­to­ko­ke­mus on ol­lut kaik­kea muu­ta kuin mik­ros­koop­pi­nen.

– Va­laat! Nii­den koh­taa­mi­nen on ol­lut eh­kä mie­leen­pai­nu­nein ko­ke­mus. Va­laan koh­taa­mi­nen on niin kieh­to­vaa, et­ten osaa pe­lä­tä. Ei­hän va­las ih­mi­sel­le mi­tään tee. Ku­mi­pu­kui­nen mies ei hy­väl­tä mais­tu, len­täi­sin no­pe­as­ti suus­ta ulos, Li­ak­ka nau­raa. 

Liakka tunnetaan ehkä parhaiten koskettavien luontoelokuvien, kuten Metsän tarinan, Järven tarinan ja Tunturin tarinan kuvaajana. Ensimmäisen menestyksen toi kuitenkin Bomfunk MC's -yhtyeen Freestyler- musiikkivideo.

Merja Forsman

Su­kel­ta­mi­nen käy työs­tä

Toi­sin kuin voi­si ku­vi­tel­la, su­kel­ta­mi­nen on ke­hol­le rank­kaa, vaik­ka se näyt­tää ve­des­sä lei­ju­mi­sel­ta.

– Olen ku­vaus­päi­vien jäl­keen puh­ki. Jos on kak­si­kin viik­koa ku­vauk­sia joka päi­vä, on tär­ke­ää men­nä ai­kai­sin nuk­ku­maan­ja ra­vi­ta ke­hoa. Nou­da­tan ku­vauk­sis­sa ai­ka or­jal­li­ses­ti­kin ru­tii­ne­ja, Li­ak­ka ker­too. 

Ja toi­sin kuin voi­si ku­vi­tel­la, su­kel­ta­mi­nen ei ole vaa­ral­lis­ta. Kaik­ki ve­de­na­lais­ku­vauk­set suun­ni­tel­laan huo­lel­la, ym­pä­ril­lä on ai­na var­mis­ta­jia ja apu­kä­siä. 

– Har­voin, jos kaik­ki on teh­ty sään­tö­jen mu­kaan, tu­lee tek­ni­siä on­gel­mia tai vaa­ra­ti­lan­tei­ta. Toi­saal­ta ve­den al­la pie­ni­kin häik­kä on iso. Jos ran­ne­man­set­ti on huo­nos­ti, vet­tä tih­kuu pu­vun si­sään ja tu­lee kyl­mä. Isom­paa vaa­ra­ti­lan­net­ta ei ole kos­kaan sat­tu­nut, vaik­ka olen su­kel­ta­nut luo­lis­sa­kin, Li­ak­ka ker­too.

Va­paa-ajal­laan Li­ak­ka ei juu­ri su­kel­la. Su­kel­ta­mis­ta hän saa teh­dä tar­peek­si työs­sään.

– Hyvä har­ras­tus meni jo kau­an ai­kaa sit­ten pi­lal­le, kun sii­nä tuli am­mat­ti, Li­ak­ka nau­rah­taa.

Por­voon edus­tal­la hän ei su­kel­la juu­ri kos­kaan, sil­lä Por­voon­jo­en lä­hel­lä vesi on lii­an sa­me­aa.

Par­haat su­kel­lus­pai­kat löy­ty­vät Li­a­kan mu­kaan kir­kas­ve­ti­sis­tä jär­vis­tä ja jois­ta. Myös Itä­me­res­tä löy­tyy kirk­kai­ta ve­siä ja kau­nii­ta mai­se­mia.

– Olin juu­ri ku­vaa­mas­sa Itä­mer­ta Ruot­sis­sa. Ve­den al­la nä­ky­mät oli­vat hä­kel­lyt­tä­vät. Tun­tui, et­tä kaik­ki on tut­tua, mut­ta vesi on vää­rä, Li­ak­ka ker­too.

Itä­me­rel­lä nä­ky­vyys voi yh­te­nä päi­vä­nä ol­la kir­kas, seu­raa­va­na sa­mea. Tuu­len suun­nan vaih­tu­mi­nen voi teh­dä nä­ky­vyy­des­tä ole­mat­to­man.   

– Itä­me­ri on ar­vaa­ma­ton, mut­ta kau­nis. Kun ih­mi­sil­le näyt­tää tätä luon­non kau­neut­ta, heil­le syn­tyy halu suo­jel­la sitä. Sik­si Jär­ven ta­ri­na­kin teh­tiin, et­tä kat­so­jil­le tu­li­si ahaa-elä­mys, et­tä het­ki­nen, pi­täi­si­kö mei­dän suo­jel­la tätä kaik­kea, Li­ak­ka ker­too ja jat­kaa:

– On jän­nä, mi­ten kat­so­jat pu­hu­vat usein elo­ku­van jäl­keen hal­ti­oi­tu­nee­na kau­niis­ta luon­to­mai­se­mis­ta ja sö­pöis­tä eläi­mis­tä ja koh­tauk­sis­ta, mut­ta no­pe­as­ti kes­kus­te­lu kään­tyy suo­je­luun. Se miel­leyh­ty­mä on jo ole­mas­sa. Täl­lais­ten kau­nii­den luon­to­do­ku­ment­tien näyt­tä­mi­nen on te­hok­kaam­paa kuin paa­tok­sel­li­nen sor­mel­la osoit­te­lu.  

Luon­to toi­puu, kun sen an­taa toi­pua

Li­ak­ka ha­lui­si näyt­tää kat­so­jil­le myös sen, mi­ten no­pe­as­ti luon­to voi toi­pua, kun ih­mi­set an­ta­vat sil­le mah­dol­li­suu­den. Kun hiek­ka­poh­jaan on is­tu­tet­tu me­ri­a­jo­kas­niit­ty ja elä­mä pa­laa pii­rei­hin­sä. Kun pa­to­ja pu­re­taan ja lo­het nou­se­vat van­hoil­le ku­tu­pai­koil­leen.

– Lo­hia on tyy­liin jo kai­vin­ko­neen kau­has­sa, Li­ak­ka sa­noo.

Luon­non etu ei ole myös­kään po­la­ri­saa­tio, me vas­taa te. Luon­non­suo­je­li­jat vas­taan met­sä­mie­het ja maan­vil­je­li­jät.

– Useim­mi­ten kai­kil­la on sama tah­to: naut­tia luon­non mo­ni­muo­toi­suu­des­ta ja suo­jel­la ar­vo­kas­ta luon­toa. Se on vain jos­kus vai­kea yh­tä­lö, kun pi­täi­si teh­dä elan­to­a­kin, Li­ak­ka sa­noo.

Luon­toon on mo­nen­lai­sia suh­tei­ta. Nii­tä on tär­keä ym­mär­tää, et­tä voim­me elää so­pu­soin­nus­sa tois­tem­me kans­sa.