Viikon kysymys
A-
A+
Elokuvaohjaaja Klaus Härö, 54, kertoi havahtuneensa kaupunkiympäristön visuaalisuuteen, kun hänen koulumatkansa varrelle Porvoossa oli yhtäkkiä ilmestynyt jättimäinen K-Citymarket. – Ajattelin, että tällainen "Keravan keskusvankila" oli tullut kaupungin sisääntuloon, hän sanaili kaupunkikeskustojen kehittäjien citykonferenssissa torstaina.
Marko Wahlström ja Arkisto/Mika Laine
PORVOO, LÄNSIRANTA Porvoolainen elokuvaohjaaja Klaus Härö, 54, havahtui kotikaupunkinsa keskustan visuaaliseen ilmeeseen, kun Mannerheiminkadulle ilmestyi laatikkomainen kauppakolossi.
Elettiin vuotta 1987, kun Keskon rakennuttama uusi Citymarket-kiinteistö keskustan valtaväylän ja Runeberginkadun kulmaukseen oli valmistunut. Paikalta oli purettu lasijulkisivustaan tunnettu kiinteistö, jossa toimi muun muassa Herlevin ruokakauppa.
– Kun 13–14-vuotiaana näin mitä siihen tuli tilalle, ajattelin, että voiko tämä olla totta. "Keravan keskusvankila" oli tullut entré-paikalle toivottamaan tervetulleeksi Porvooseen, Härö sanoi valtakunnallisen Elävät Kaupunkikeskustat ry:n kaksipäiväinen citykonferenssin päätöspäivän aamupäivän esityksessään.
Tänä päivänä kaupungin viranhaltijat ja luottamushenkilöt yrittävät ratkaista, miten 1980-luvun loppupuolen laatikkokolossin tuottamasta harmituksesta päästään eteenpäin.
– Hyvä elokuva minulle on se, että siitä jää visuaalinen jälki. Aivan oleellisia ovat kuvauspaikat, joita mietin jokaisena kuvauspäivänä, kunnes kuva on otettu. Elokuvan tekeminen on paljolti silmänkääntötemppuja, Klaus Härö kertoi.
Marko Wahlström
Ohjaajan kiinnostus visuaalisuuteen kumpuaa kotikaupungista
Härö on syntynyt Pappilanmäen alueella, jossa asuu edelleen oman perheensä kanssa.
– Muistan 1970–80-luvulta, kun meillä kävi kylässä tätiä ja setiä, jotka tarinoivat lapsen korviin vähän liiankin hurjia juttuja.
Härön oma kiinnostus kaupunkiympäristöön ja visuaalisuuteen kumpuaa kotikaupungissaan nähdystä ja kuullusta.
– On hyvä muistaa, että Porvoo ei ole näyttänyt tai tuntunut ihan aina tältä, vaan 1970- ja 1980-luvulla katsanto ja ymmärrys esimerkiksi vanhasta kaupungista oli hyvin paljon pragmaattisempi ja käytännönläheisempi, hän totesi näyttäessään kaikille tuttua idyllistä kansallismaisemaa.
Pappilanmäellä ja Vanhassa-Porvoossa vanhoissa puutaloissa asuvia ihmisiä jopa säälittiin aikoinaan.
– Meille sanottiin, että muuttakaa sieltä pois vähän uudempiin asuntoihin, joissa oli kokolattiamatot. Kun meille tultiin kylään, vieraat ottivat mukaansa villasukat ja laittoivat ne jalkaan vähän mielenosoituksellisesti, Härö sanoi.
Hän kuvailee takavuosien Vanhaa-Porvoota ruosteisten peltikattojen, kulkukissojen ja vähävaraisten vanhusten kaupunginosaksi.
– Kaupunginosan arki näyttäytyi muun muassa Elannon kylttinä Kirkkokadun varren talossa, jota pidetään nyt yhtenä kaupunginosan hienoimpana.
Härö kasvoi maailmassa, jota ei liiemmin miettinyt lapsuudessaan.
– Se oli vähän kuin kotihousut, jotka vetää päälle. Ja vasta, kun vieraat tulevat, huomaa, mitä on yllään, hän kuvaili.
Härön koulumatka kulki 1980-luvun puolivälissä Runebergin- ja Mannerheiminkadun risteyksen kautta.
– Kaupunkilaiset olivat jo pitkään nuoruudessani puhuneet vanhasta Seurahuoneesta. Se revittiin vuonna 1971, jolloin synnyin. Tilalle tuli nykyinen liiketalo. Vasta myöhemmin ymmärsin, mitä siinä haikailtiin, hän sanoi.
Elokuvan "Ei koskaan yksin" satamakohtaus on syntynyt kuvaamalla Tallinnan Lennusadamassa vain niin paljon kuin voidaan näyttää. Elokuvan matkustajalaiva on oikeasti jäänmurtaja.
Andres Teiss
Helsingin Bulevardilla on kuvattu kohtaus, jossa on Abraham Stillerin kauppa. – Pystyimme kuvaamaan ainoastaan yhteen suuntaan ja kadullakin liikuimme vain vanhan WSOY-talon suuntaisesti. Mukulakiviä pystyimme kuvaamaan ylhäältä alas, mutta suunta on koko ajan sama, Klaus Härö kertoi.
Cata Portin
Elokuvantekijä katsoo maailmaa ruudun läpi
Elokuvantekijä katsoo maailmaa aina kameran ruudun läpi.
– Usein käy niin, että toiseen suuntaan näyttää hirveän hyvältä, mutta kameraa kääntäessä kuvassa näkyykin keltainen peltilato Alepa-kyltteineen.
Japanilaiselta mestariohjaaja Akira Kurosawalta (1910–1998) kysyttiin hänen viimeisen elokuvan tekemisen aikoihin, että miten tämä oli päätynyt Japanin keskiaikaan sijoittuvan elokuvan yhdessä taistelukohtauksessa lopputuloksena nähtyyn kuvasommitelmaan.
– Päädyin siihen, koska vasemmalla puolellani oli Tokion lentokenttä ja oikealla puolella Sonyn tehdas. Tämä kertoo idealismin ja pragmaattisuuden liitosta, mikä on elokuvantekijöiden arkea, Härö sanoi
Porvoolaisohjaaja näytti kohtauksen viimeisimmästä elokuvastaan "Ei koskaan yksin", jossa juutalaispakolaiset saapuvat laivalla Saksasta Suomeen vuonna 1938.
– Kohtaus esittää Helsingin Eteläsatamaa, jossa ei tänä päivänä voida kuvata 1940-luvun Helsinkiä. Siksi olemme päätyneet kuvaamaan Viron Tallinnan Lennusadama-nimiseen satamaan, hän paljasti.
»» Ei koskaan yksin -elokuvan trailerin voi katsoa tästäKortteleita ja taloja yhdistellään toisiinsa
Epookkielokuvassa on useita kohtauksia, joissa kameraa rajaamalla koko ajan varotaan näyttämästä katsojalle, että ollaan nykyajassa.
– Tämä on tyypillistä elokuvien tekemisessä. Kun näette kotikaupungissanne kuvattuja elokuvia, saatatte ihmetellä, että jos ollaan ensin ihan toisessa korttelissa ja myöhemmin kävellään ihan muualla. Kortteleita ja taloja yhdistellään niin kuin se parhaiten elokuvantekijälle sopii.
Härö muistutti, että elokuvien tekijät joutuvat tekemään kompromisseja, jossa vaakakupissa painavat kustannukset ja kuvausaika.
– Olisimme halunneet näyttää elokuvassa enemmänkin Helsinkiä, mutta olisi ollut liian kallista pysäyttää liikenne kadulla ja ruuvata pois liikennemerkkejä.
Gestapon päämajan julkisivua Saksassa elokuvassa esittää Laakson sairaala Helsingissä. Sisäkuvat on kuvattu tallinnalaisen teatterin aulassa. Valtiollisen poliisin (Valpo) päämaja sijaitsi aikoinaan Helsingin Ratakadulla, joka toimi ulkokuvauksissa hyvin. Sisäkuvat on kuvattu tallinnalaisessa autiotalossa, joka on sisustettu ja maalattu tarvittavilta osin.
Elokuvan toisella aikatasolla, 1970-luvulla, lennetään Tel Aviviin Israeliin. Kohtaukset lentoasemalla kuvattiin neuvostoaikaisen toimistorakennuksen luona Tallinnan liepeillä.
Elokuvassa "Ei koskaan yksin" Ville Virtasen näyttelemän Abraham Stillerin puolisoa Vera Stilleriä näyttelee Nina Hukkinen.
Matila Röhr/Andres Teiss
Elokuvantekijää kiehtoo näkymät kauas
Epookkielokuvan jälkeen Klaus Härö työstää parhaillaan Hetki ennen valoa -nimistä draamaelokuvaa, joka kertoo hoitoalan kriisistä kahden naisen ja vastasyntyneen lapsen kautta.
Elokuvan päärooleissa nähdään Alma Pöysti ja Oona Airola, jotka molemmat näyttelevät nyt ensimmäisen kerran porvoolaisen ohjauksessa. Pitkään Blue Baby -nimisenä kehitellyn elokuvan tuottavat Härön uran aikaisempien merkkiteosten, kuten "Miekkailija" ja "Rakkaani merikapteeni", yhteistyökumppanit Kai Nordberg ja Kaarle Aho Making Movies -tuotantoyhtiöstä.
– Kun tullaan nykyaikaan, sitä kuvittelisi, että elokuvan tekeminen olisi helppoa. Aloitamme kahden viikon sisällä kuvaukset, jotka sijoittuvat Helsingin Lastensairaalaan. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia mennä oikeasti kuvaamaan sairaalaan, joka näyttää avokonttorin ja McDonald'sin yhdistelmältä, Härö kertoi.
Tekijätiimi piti Meilahden sairaalaympäristöä torneineen tärkeänä kuvauspaikkana.
– Miljöötä etsittäessä ympäristö on tärkeä. Elokuvantekijä hakee usein sellaista kokonaiskuvaa, jota voi katsoa etäältä. Hyvin harva suomalainen kaupunki tai kaupunginosa on sellainen. Porvoon vanha kaupunki on ainoita sellaisia tunnistettavia.
Elokuvassa näkyvien asuntojen ulkokuvaukset tehdään Espoon Kivenlahdessa ja sisäkuvaukset Helsingin Pihlajamäessä. Lastensairaalan sisäkuvaukset tehdään Herttoniemen tyhjässä sairaalassa.
– Meilahden pääsairaalan piha-alue on meille tärkeä paikka, mutta HUS:n johto ei halua 30 ihmisen joukkoa alueelle, koska olisimme tiellä ja aiheuttaisimme pysähdyksiä. Se tuottaa kuvauksiin omat haasteensa, ja olemmekin päättäneet häivyttää sairaalan tarkan sijainnin, Härö sanoi.
Porvoolainen elokuvaohjaaja Klaus Härön mukaan elokuvantekijä yrittää parsia kasaan eheän kaupunkikuvallisen maailman useista kuvakulmista, joissa näkyy saman ajan rakennuskantaa.
Marko Wahlström
Kuosiltaan eilispäivän kohde näyttää elävältä
Elokuva syntyy kuva kuvalta ja kohtaus kohtaukselta.
– Se koostuu pienistä palasista, jotka eivät välttämättä kuuluu yhteen. Näin syntyy kokonaisuus, jonka me katsojat voimme uskoa, että elokuva kulkee ja soljuu eteenpäin. Elokuva vie meidät maailmaan, jossa kaupunkiympäristö ja arkkitehtuuri ovat tärkeässä osassa, Härö sanoi.
Kuvauslokaatioiden etsiminen alkaa usein, kun elokuvan rahoitus on selvillä.
– Parhaassa tapauksessa elokuvat saattavat rahoittua parissa vuodessa, Härö kertoi.
Tulevan draamaelokuvan käsikirjoitus alkoi ennen koronapandemiaa, ja sitä on rahoitettu ainakin kaksi–kolme vuotta.
– Virallisesti elokuvan valmisteluaika on puristettu 1,5 kuukauteen. Joitakin elokuvan kuvakulmia on mietitty kuvaajan kanssa jo viime marraskuussa. Sen jälkeen olemme kiertäneet miljöitä uudelleen ja uudelleen.
Härö muistutti tärkeästä yksityiskohdasta elokuvan teossa.
– Jotta elokuvassa joku näyttäisi normaalilta, sen täytyisi olla aika kulahtanut. Jos joku on oikeasti normaalin näköinen silmälle, kuvassa se näyttää upouudelta, koska kamera aina siistii asioita. Kuosiltaan eilispäivän kohde näyttää kuvassa elävältä, eikä steriililtä "Kauniilta ja rohkeilta".
Hetki ennen valoa -elokuva saa ensi-iltansa elokuvateattereissa kautta maan loppuvuodesta 2026. Elokuvan levityksestä vastaa B-Plan Distribution.
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot