Yk­si­näi­syy­des­tä pu­hu­taan usein tie­tyn ih­mis­ryh­män on­gel­ma­na. Vä­lil­lä kes­kus­te­lu kes­kit­tyy nuo­riin, vä­lil­lä ikäih­mi­siin. Sil­ti to­del­li­suu­des­sa yk­si­näi­syys ei kat­so ikää, elä­män­ti­lan­net­ta tai asuin­paik­kaa. Se on hil­jal­leen kas­va­va il­miö yh­teis­kun­nas­sa, jos­sa ih­mi­set elä­vät yhä lä­hem­pä­nä toi­si­aan mut­ta mo­nel­la ta­val­la myös kau­em­pa­na toi­sis­taan.

Ar­ki on muut­tu­nut no­pe­as­ti. Päi­vät täyt­ty­vät työs­tä, har­ras­tuk­sis­ta, ai­ka­tau­luis­ta ja jat­ku­vas­ta liik­kees­tä. Sa­maan ai­kaan yh­tei­söl­li­syys on mo­nin pai­koin ohen­tu­nut huo­maa­mat­ta. Moni koh­taa lä­hei­sen­sä vain pu­he­li­men vä­li­tyk­sel­lä, mut­ta ko­kee sil­ti tun­te­van­sa hei­dät pa­rem­min kuin omat naa­pu­rin­sa. Ker­ros­ta­los­sa voi­daan asua vuo­sia vaih­ta­mat­ta juu­ri sa­naa­kaan vie­rei­sen oven asuk­kaan kans­sa.

Yk­si­näi­syys ei ai­na näy ulos­päin. Se ei tar­koi­ta vält­tä­mät­tä sitä, et­tei ym­pä­ril­lä oli­si ih­mi­siä, vaan tun­net­ta sii­tä, et­tei oi­kein kuu­lu mi­hin­kään. Juu­ri sik­si yk­si­näi­syys voi kos­ket­taa ketä ta­han­sa. Nuor­ta, joka et­sii paik­kaan­sa. Ikäih­mis­tä, jon­ka ar­jen koh­taa­mi­set ovat vä­hen­ty­neet. Tai ih­mis­tä, jon­ka elä­mä näyt­tää ulos­päin kii­rei­sel­tä ja täy­teen ra­ken­ne­tul­ta.

Eh­kä huo­les­tut­ta­vin­ta on se, kuin­ka no­pe­as­ti olem­me tot­tu­neet sii­hen, et­tem­me juu­ri koh­taa toi­si­am­me. Kat­se kään­ne­tään hel­pos­ti pois, kuu­lok­keet ase­te­taan kor­vil­le ja ar­ki kul­je­taan omas­sa kup­las­sa. Har­va te­kee sitä pa­huut­taan. Pi­kem­min­kin olem­me op­pi­neet va­ro­maan häi­rit­se­mäs­tä mui­ta ja sa­mal­la eh­kä myös unoh­ta­neet, kuin­ka suu­ri mer­ki­tys pie­nil­lä koh­taa­mi­sil­la voi ol­la.

Yk­si­näi­syyt­tä ei rat­kais­ta yk­sit­täi­sil­lä kam­pan­joil­la. Se syn­tyy ja vä­he­nee en­nen kaik­kea ar­jen kult­tuu­ris­sa. Sii­nä, ter­veh­dim­me­kö naa­pu­ria, us­kal­lam­me­ko aloit­taa kes­kus­te­lun tai ky­syä toi­sel­ta mitä kuu­luu. Yh­tei­söl­li­syys ei vaa­di suu­ria elei­tä tai sitä, et­tä kaik­kien pi­täi­si ol­la lä­hei­siä ys­tä­viä kes­ke­nään. Usein riit­tää tun­ne sii­tä, et­tä tu­lee näh­dyk­si.

Eh­kä juu­ri sik­si yk­si­näi­syy­des­tä pi­täi­si­kin pu­hua enem­män mei­dän kaik­kien yh­tei­se­nä asi­a­na ei­kä vain tiet­ty­jen ryh­mien on­gel­ma­na. Jo­kai­nen meis­tä voi omal­la ta­val­laan vai­kut­taa sii­hen, mil­lai­sek­si ar­jen il­ma­pii­ri ym­pä­ril­läm­me muo­dos­tuu. Ra­ken­nam­me­ko ym­pä­ril­lem­me yh­teis­kun­taa, jos­sa ih­mi­set kul­ke­vat tois­ten­sa ohi, vai sel­lais­ta, jos­sa toi­sil­le on ti­laa myös il­man eri­tyis­tä syy­tä?

Jos­kus hy­vin pie­ni ele voi mer­ki­tä toi­sel­le enem­män kuin osaam­me aja­tel­la. Hymy, ter­veh­dys tai ly­hyt kes­kus­te­lu ei eh­kä muu­ta maa­il­maa, mut­ta ne voi­vat het­kek­si teh­dä sii­tä vä­hem­män yk­si­näi­sen.

FRIDA SIGF­RIDS
Kir­joit­ta­ja on elin­kei­no­po­li­tii­kan asi­an­tun­ti­ja Suo­men Yrit­tä­jis­sä sekä kau­pun­gin­hal­li­tuk­sen jä­sen Por­voos­sa.