POR­VOO Mikä ih­meen pie­ni ja su­loi­nen siel­tä puun­ko­los­ta oi­kein kur­kis­taa? Oli­si­ko se lu­mik­ko, joka on men­nyt pöl­löä pii­loon?

Pöl­lö ni­mit­täin tö­nöt­tää to­ti­sen nä­köi­se­nä puu­pök­ke­lön pääl­lä mie­les­sään var­maan­kin saa­lis. Kol­me pien­tä su­lois­ta pöl­lön­poi­kas­ta nö­köt­tää puun­ka­rah­kan pääl­lä ku­kin omas­sa asen­nos­saan. Kot­ka on le­vit­tä­nyt upe­at sii­pen­sä, sil­lä se on saa­nut saa­liik­seen käär­meen, joka näyt­tä vie­lä si­hi­se­vän sen kyn­sis­sä. Kak­si kar­hua kat­se­lee ja nuuh­kii eri suun­tiin, ihan kuin por­til­la var­ti­oi­den.

On myös susi, met­so, me­ri­lei­jo­nia ja li­ha­syö­jä­kas­vi! Ai­ka mon­ta tal­ta­nis­kua on tar­vit­tu, et­tä nämä 13 eläin­fi­guu­ria ovat syn­ty­neet eloon si­ki­lä­läi­sen Tuo­mo Heik­ko­sen tai­ta­vis­sa kä­sis­sä. Eläi­met ovat esil­lä Heik­ko­sen ”atel­jees­sa” eli hä­nen it­se val­mis­ta­mas­saan ko­ris­teel­li­ses­sa ka­tok­ses­sa pi­han si­sään­käyn­nil­lä.

– Täl­lai­sia Tuo­mo-po­jan te­ke­lei­tä nämä ovat, Heik­ko­nen sa­noo vaa­ti­mat­to­mas­ti.

Kau­ka­na te­ke­leis­tä nämä eläin­hah­mot ovat, sil­lä Heik­ko­sel­la on tai­to hyp­py­sis­sään. Eläin­hah­moil­la on luon­te­vat asen­not, susi ul­voo ja kar­hut ih­met­te­le­vät ta­ka­ja­loil­leen nous­ten. On kat­so­jan sil­mis­sä, on­ko kar­hu ujo, ys­tä­väl­li­nen vai pe­lot­ta­va. Mi­ten ih­mees­sä por­voo­lai­nen elä­ke­läi­nen on op­pi­nut käyt­tä­mään puu­työ­ka­lu­ja näin tai­ta­vas­ti?

– Kyl­lä se ve­ren­pe­rin­töä var­mas­ti on. Isä­ni oli rin­ta­mal­la, ja ase­ma­so­dan ai­kaan hän veis­te­li puus­ta eri­lai­sia veis­tok­sia. Muis­tan hy­vin kor­ke­a­jal­kai­sen mal­ja­kon. Hän an­toi veis­tok­si­aan rin­ta­mal­la pal­vel­leel­le vel­jel­leen. Isä kuo­li, kun olin 13-vuo­ti­as. Mei­tä oli kym­me­nen las­ta, ei­kä isä eh­ti­nyt mei­tä opet­taa. Siel­tä nämä kä­den­tai­dot ovat kui­ten­kin var­mas­ti pe­riy­ty­neet, Heik­ko­nen poh­tii.

Kotkan veistäminen oli vaativa, mutta palkitseva työ.

Mika Laine

Kun Heik­ko­nen oli pik­ku­poi­ka, hän tyk­kä­si eri­ty­ses­ti ku­vaa­ma­tai­don tun­neis­ta. Tai­ta­va piir­tä­jä he­rät­ti huo­mi­o­ta jo kou­lus­sa, ja hy­vää jäl­keä syn­tyi­kin ky­nää käyt­tä­mäl­lä. Pik­ku-Tuo­mo piti eri­tyi­ses­ti sii­tä, et­tä piir­rok­sen tai ku­vis­työn ai­he oli va­paa.

– Et­tei käs­ket­ty piir­tä­mään tiet­tyä asi­aa. Kyl­lä se­kin luon­nis­tui, mut­ta tyk­kä­sin piir­tää va­paas­ti.

Ky­nän li­säk­si pik­ku­po­jan kä­sis­sä oli myös puuk­ko, ku­ten muil­la­kin pik­ku­po­jil­la tuo­hon ai­kaan. Puu­kol­la tai link­ka­ril­la oli kiva vuo­les­kel­la puus­ta vaik­ka­pa pil­le­jä. Ny­ky­lap­set eh­kä ver­tai­le­vat kän­ny­köi­tään tai merk­ki­vaat­tei­ta, mut­ta Heik­ko­nen ka­ve­rei­neen ver­tai­li­vat puuk­ko­jaan.

– Oli eri­vä­ri­siä, joi­ta sit­ten vaih­del­tiin, hän hy­myi­lee muis­tol­leen.

Heik­ko­sen mat­ka on kul­ke­nut läpi Suo­men, ja Por­voon Si­ki­lään hän pää­tyi 17 vuot­ta sit­ten. Työ­u­ran­sa hän teki maa­laus­hom­mis­sa, jois­ta ei oli­si mie­luus­ti jää­nyt ol­len­kaan eläk­keel­le. Niin kui­ten­kin kävi, ja tai­ta­vil­le kä­sil­le ja kau­neut­ta ra­kas­ta­vil­le sil­mil­le tar­vit­tiin uut­ta te­ke­mis­tä. Tu­los on näh­tä­vis­sä hä­nen piha-atel­jees­saan.

– En osaa ol­la te­ke­mät­tä mi­tään. Puu­veis­tok­sia teh­des­sä myös ai­vot saa­vat jump­paa. Kaik­ki läh­tee ihan tyh­jäs­tä pul­pah­ta­nees­ta ide­as­ta, jota alan to­teut­taa kä­sil­lä­ni. Mut­ta se vaa­tii myös pal­jon ajat­te­lua, mikä on hyvä asia elä­ke­läi­sel­le, Heik­ko­nen to­te­aa.

Hymyileekö karhu, vai onko se kenties utelias?

Mika Laine

Kotka on saanut saaliin, ja susi ulvoo kuuta.

Mika Laine

Kun puu­pöl­kys­tä al­kaa muo­tou­tua lin­tu, susi tai muu kau­nis piha- tai si­sä­ko­ris­te, on Heik­ko­sel­la mie­les­sään jo val­mis, tai ai­na­kin lä­hes val­mis puu­pat­sas. Hän kat­soo ne­tis­tä tu­le­vaan veis­tok­seen­sa mal­lin, sit­ten hän piir­tää sen ku­ta­kuin­kin val­mii­seen muo­toon ja aloit­taa työn. Sil­loin tar­vi­taan aluk­si moot­to­ri­sa­haa, jon­ka avul­la Heik­ko­nen kar­sii pois puu­pöl­lis­tä ”tur­han”. Sii­tä työ jat­kuu ede­ten yhä pie­nem­piin yk­si­tyis­koh­tiin, kun­nes lo­pul­ta talt­ta ja kai­ver­rin muok­kaa­vat puu­pöl­lis­tä eläi­men su­lat tai kar­va­tur­kin vi­vah­teet. Kar­hu­jen kuo­not saa­vat al­kun­sa po­ras­ta.

– Po­raan rei­än, ja teen eläi­mel­le kuo­non, sil­mät ja il­meen. Jos­kus ne vas­tus­te­le­vat, ja yrit­tä­vät na­pa­ta kiin­ni po­ras­ta, Heik­ko­nen vit­sail­lee.

Osa puu­pat­sais­ta on var­sin mit­ta­via, eli poh­ja­na täy­tyy ol­la riit­tä­vän iso pöl­li. Nii­tä Heik­ko­nen saa on­nek­si ys­tä­väl­li­sel­tä naa­pu­ril­taan.

– Ai­na en tie­ten­kään saa veis­tos­ta yh­des­tä puus­ta, jol­loin lii­tän osia yh­teen, hän ku­vai­lee näyt­tä­en kot­kan ko­mei­ta sii­piä.

Pikkupöllöt ovat suloisia omalla puunoksallaan.

Mika Laine

Täällä linnun on mukava pesiä ja asustaa.

Mika Laine

Heik­ko­nen naut­tii työs­tään ja val­miis­ta lop­pu­tu­lok­ses­ta. Sen kuu­lem­ma vain tie­tää, mil­loin vii­mei­nen­kin yk­si­tyis­koh­ta on val­mis ja pat­sas vii­meis­tel­lään puu­öl­jyl­lä. ”Tur­ha nä­per­tä­mi­nen” voi­si vain pi­la­ta pat­saan.

– Jos­kus huo­maan, et­tei tu­los­sa ole ku­vi­tel­lun kal­tais­ta pat­sas­ta. Sil­loin jä­tän työn kes­ken ja aloi­tan uu­den, Heik­ko­nen ker­too.

Uu­den pat­saan val­mis­ta­mi­seen voi men­nä kuu­kau­sia, mut­ta toi­sen vas­taa­van te­ke­mi­nen voi su­jua päi­vis­sä. Heik­ko­nen ni­mit­täin up­pou­tuu työ­hön­sä usein niin, et­tä ajan­ta­ju­kin ka­to­aa. Hän on jopa teh­nyt kum­mi­ty­töl­leen 50-vuo­tis­lah­jak­si moot­to­ri­pyö­räl­lä aja­van kar­hun. Pat­sai­ta saa os­taa tai ti­la­ta Heik­ko­sel­ta lah­jak­si tai omak­si ilok­seen. Ei siis pidä ih­me­tel­lä, jos taas Heik­ko­sen pi­ha­ka­tok­ses­ta kuu­luu na­ku­tus­ta pit­kin ke­sää. Mitä uut­ta on suun­nit­teil­la?

– Vil­li­si­kaa olen jo miet­ti­nyt, Heik­ko­nen pal­jas­taa.

REI­JA KOK­KO­LA

Heikkosen karhut tähyilevät kumpikin eri suuntiin.

Mika Laine

»» Jut­tu jul­kais­tu alun­pe­rin Itä­väy­län Ke­sä­Ext­ras­sa. Lue koko leh­ti täs­tä lin­kis­tä