Ke­sän al­ku oli tänä vuon­na kuin vit­si, jon­ka hui­pen­tu­ma jäi uu­pu­maan. Sade, tuu­li, ja ko­leus kie­tou­tui ym­pä­ril­lem­me kuin vil­la­su­kat, joi­ta ei pi­tä­nyt tar­vi­ta ju­han­nuk­se­na. Ei ih­me, et­tä moni vil­kui­li ka­len­te­ria ja miet­ti, oli­ko siir­ryt­ty huo­maa­mat­ta lo­ka­kuu­hun.

Ja vaik­ka huu­mo­ril­la pär­jää pit­käl­le – kii­tos suo­ma­lai­sen si­sun ja gril­lin, joka toi­mii sääs­sä kuin sääs­sä – on pak­ko tun­nus­taa, et­tä jat­ku­va sade ei ol­lut pel­käs­tään har­mi­ton ke­sä­ku­je. Vil­je­li­jöil­le lii­ka vesi on kaik­kea muu­ta kuin vit­si­käs­tä: pel­loil­la seis­tiin ai­na­kin ku­vaan­nol­li­ses­ti ku­mi­saap­paat sy­väl­lä sa­ves­sa ja sa­don­kor­juu­suun­ni­tel­mat lai­neh­ti­vat sa­maa tah­tia ojien kans­sa. Luon­to kyl­lä pi­tää huo­len kas­te­lus­ta, mut­ta vä­lil­lä voi­si tar­kis­taa an­nos­te­lun.

Hei­nä­kuu toi kui­ten­kin kau­an odo­te­tun kään­teen. Ihan kuin sää oli­si lu­ke­nut huo­kauk­sem­me ja päät­tä­nyt, et­tä nyt sai­si jo pais­taa. Ja voi mi­ten hy­väl­tä se tun­tuu­kaan! Au­rin­ko läm­mit­tää vii­mein har­ti­oi­ta ja mie­li­kin ke­ve­ni, kun luon­to suo­ras­taan rä­jäh­ti vih­rey­teen. Ran­ta- ja met­sä­po­luil­la kul­kies­sa huo­maa kuin­ka kaik­ki – ih­mi­set, ora­vat ja jopa hil­jal­leen kyp­sy­vät mus­ti­kat­kin – ovat vä­hän iloi­sem­pia.

Loma maa­il­man uu­ti­sis­ta ja vir­taa luon­nos­ta

Maa­il­man huo­let ei­vät ole ka­don­neet, mut­ta eh­kä juu­ri sik­si pie­ni hen­gäh­dys­tau­ko on pai­kal­laan. Jos kuu­len vie­lä yh­den­kin uu­ti­sen Trum­pis­ta, Pu­ti­nin se­li­tyk­sis­tä tai sii­tä, kuin­ka jo­kin krii­si taas uh­kaa kaik­kea, saa­tan sul­kea ra­di­on ja läh­teä sou­ta­maan jär­vel­le. Tyy­ni vesi, hil­jai­suus ja lo­kin huu­to – sii­nä on enem­män rau­haa kuin kan­sain­vä­li­sis­sä huip­pu­ko­kouk­sis­sa kon­sa­naan.

Ke­säs­sä pa­ras­ta on­kin sen pie­net ilot: kah­vi­kup­po­nen pai­kal­li­ses­sa kah­vi­las­sa, jut­tu­tuo­kio tu­tun kans­sa, tai vaik­ka­pa pääs­kys­ten tai­to­len­non seu­ran­ta. Kun sii­hen li­sä­tään sou­tu rau­hal­li­sel­la jär­vel­lä ja se het­ki, kun ka­tis­kas­sa on­kin – ih­me ja kum­ma – kala, tun­tuu elä­mä yl­lät­tä­vän ylel­li­sel­tä.

Jo­ten kii­tos sa­teet – te an­noit­te meil­le hy­vän te­ko­syyn py­syä pei­ton al­la ja miet­tiä elä­mää. Mut­ta nyt me nau­tim­me au­rin­gos­ta, luon­nos­ta ja tois­tem­me seu­ras­ta. Kesä on vih­doin saa­pu­nut, ei­kä se tar­vit­se fan­faa­re­ja. Riit­tää, et­tä au­rin­ko pais­taa ja kah­vi mais­tuu.
AKU ERO­NEN,
MYRS­KY­LÄ